Haltin vaellus 2016 osa 2

HALTIN HUIPULLE JA PITSUSJÄRVELLE 13.8.

Tästä ei pääse enää kuin alaspäin.

Oli aika. Sää vaikutti aamulla lupaavalta ja nousu Haltille oli nyt edessä. Haltin tupaa ympäröivän rakkakivikon ylitettyämme päädyimme Haltin huipulle johtavalle polulle. Askeleet oli syytä asetella harkitusti, sillä polulla tai ei, reitti on todella kivikkoinen. Tuuli puhalsi koillisesta ja Ruvdnoaivin takana kurkisteli synkemmät pilvimassat. Huppu kuitenkin erottui vielä selkeästi. Ehkä tällä kerralla olisi sen verran onnea matkassa, että saisimme katsella maisemia Haltin huipulta. Olin ollut huipulla kuusi kertaa aiemmin. Mutta vain yhdellä kerralla olen nähnyt maisemat, ja silläkin kerralla vain Norjan suuntaan. Kerran olen ollut Haltilla sellaisessa myräkässä, että kaverin kanssa piti vaihtaa ajatuksia huutamalla. (Lue täältä tarinani vuoden 2004 reissusta)

Vielä selkeää. Taustalla Haltin tupa.

Rinteellä pysähdyttiin syömään eväitä ja ihastelemaan maisemia Pitsusjärven suuntaan. Pian tauon jälkeen Ruvdnoaivin voimat alkoivat ehtyä, eikä se enää jaksanut pidätellä pilvimassoja. Suomen puolelle vyöryi Norjasta tumma pilvi, joka peitti pian Haltin ylimmät rinteet verhoonsa. Vähän ennen huippua näkyvyys huononi ja Halti esittäytyi meille tutulla tavalla. "Tulkaa vaan, mutta maisemia en anna."

Tauolla Haltin rinteellä.

Lopulta olimmekin jo keltaisen kivitornin juurella, Suomen korkeimmalla kohdalla 1323,6 metrissä. Onnitteluhalaukset ja pienet tuuletukset olivat paikallaan. Samalla alkoi räntäsade. Säätiedotus oli luvannut kyllä jotain muuta. Mutta taas sain lausua samat sanat jotka olin sanonut usein ennenkin; "Se, joka väittää tietävänsä millainen sää on huomenna Kilpisjärven tuntureilla, valehtelee." Täällä huomisen säätä ei tiedä sen paremmin Pekka Pouta kuin Antti Hulkkokaan. Eikä "Andyllä" ole siitä hajuakaan. Mutta täällä oltiin, satoi tai paistoi.

Huiputusnumerot ja nimet kirjaan.

Teimme pikaisen visiitin myös uutisotsikoihin päätyneelle huipulle. Jos Norja lahjoittaa Suomelle synttärilahjaksi palan maata, saadan Suomen korkein kohta tunturin huipulle rinteen sijaan. Näsäviisaat sanovat, että Suomen korkein huippu on Ridnitsohkkalla 1317 metrissä, sillä Halti on vain Suomen korkein kohta, koska rajapyykki ei sijaitse millään huipulla, vaan Haltin rinteellä.

Halti tunturin korkein huippu (1361 metriä) on Norjan puolella parin kilometrin päässä rajalta. Aivan rajapyykin tuntumassa on matalampi esihuippu 1328 metrin korkeudessa ja tästä esihuipusta voisi tulla Suomen uusi korkein kohta ja korkein huippu.

Äiti ja isä Haltin huipulla sumussa ja räntäsateessa.

Lippu liehui myös "uudella huipulla" 

Jossittelut sikseen, "uudella huipulla" liehui nyt Suomen lippu. Koska emme halunneet provosoida norjalaisia, emme jättäneet lippua "uudelle huipulle" vaan siirryimme rajapyykille jatkamaan juhlallisuuksia. Shampanjapullon pienoismallilta näyttävä pikku puteli poksautettiin juhlallisesti rajapyykin juurella. Otettiin kulaukset ja nautittiin huiputuksen huumasta. Kiipesin rajapyykin päälle ja jätin lipun sinne liehumaan Viron lipun seuraksi. Veikkaan, että Ardo ja Merli olivat edellisenä päivänä tuoneet oman maansa lipun huipulle hulmuamaan. Lipuistamme oli kuva myös Seura lehden numerossa 36/2016 jutussa joka käsitteli juuri uuden huipun lahjoittamista. (Katso Seuran nettijuttu tästä)

Valmistautuessamme paluumatkaan Norjan puolelta lähestyi pariskunta. Jäimme juttusille. Saksalaisen pariskunnan kanssa toimitellessa ilmeni, että mies oli nimeltään Boris Kurz. Nimi ei ehkä sano sinulle mitään, mutta Boris on kiivennyt "Seven Summits.in" eli jokaisen mantereen korkeimman vuoren. Eikä siinä vielä kaikki. Boris kiipesi kaikki seitsemän alle vuodessa. Alle vuodessa "seven summits".in kiivenneitä ihmisiä on maailmassa vain viisitoista. Ja nyt sain tavata yhden heistä Haltin huipulla. Kuinka moni ihminen haaveileekaan sevenin kiipeämisestä, edes elämänsä aikana. Kysyi Borikselta, mitkä oli miehen seuraavat haaveet, koska noin ison jutun toteutettuaan saattaa tulla jonkinlainen tyhjiö jossa itseltään kysyy, että mitä seuraavaksi.

-You climbed  the whole Seven Summits in a year?
-Yes, I did.
-So, what´s your next big dream. What are you going to do next?
-Halti.

Hyvästelimme ja toivotimme toisillemme turvallista matkaa. Pujottelin kivikossa isän ja äidin kanssa kohti Haltin kämppää ja mietiskelin Boriksen vastausta "Halti".

Kämpällä syötiin lounas ja lähdettiin kotia kohti. Haltin huipun jälkeen suunta on koko ajan enemmän tai vähemmän etelään. Saara ja Oiva olivat jo kaukana. Varmaan olleet Pitsuksella jo hyvän tovin. VVV+L olivat myös kaukana, varmaan pian jo Meekolla. Meillä oli tavoite vain Pitsukselle asti.

Ylitimme Haltin rakkakivikon jo kolmannen kerran saman päivän aikana. Mutta homma sujui turvallisesti ja pian pääsimme Pitsukselle johtavalle polulle. Isä ja äiti saivat aloittaa matkansa heti huipulta. Mutta onneksi edessäpäin olivat reissun hienoimmat maisemat. Ikävää jos matkan edetessä maisemat muuttuisivat koko ajan tylsemmiksi.

Kotimatka on alkanut. Taustalla Haltin tupa ja oikeassa yläkulmassa Halti.

Matka sujui alamäkivoittoisena joutuisasti. Polku oli kyllä sadekuurojen jäljiltä liukas. Monta vesiputousta ja puron risteystä myöhemmin Pitsusjärvi tuli näkyville. Välillä sateli vettä hiljalleen ja välillä aurinko kurkisti pilvimassojen välistä. Ilta oli oikeastaan satumaisen kaunis. Sateen jäljiltä värit olivat vahvemmat ja kontrastit terävämmät, niin maassa kuin taivaallakin.

Taustalla pilvien lomassa Ridnitsohkkan helmat.

 Auringon kurkistellessa sadepilvien lomasta taivaalle muodostui sateenkaari jonka pää oli hetkittäin juuri Pitsusjärven tuvan tietämillä. Minkälainen aarre meitä mahtaa siellä odottaa. Mutta jo ilta auringon värjäämä maisema oli aarre itsessään. Sateen jälkeen tuoksutkin tuntuivat vahvoina. Kahvikin tuoksui vahvemmin kun tauolla korkkasimme termospullon. Ilma oli viileä ja raikas. Olemassaolonsa saattoi tuntea todellisena jokaisella sisäänhengityksellä.

Sateenkaarta seuraillen Pitsusjärvelle.

Saavuimme tuvalle melko myöhään. Olimme kulkeneet melko hitaasti maisemia ihaillen ja kokemuksia keräillen. Tuvalla oli tuttuja. Saara ja Oiva köllöttelivät laverilla.

Ilta aurinko Pitsusjärvellä.

Vaeltajan varpaat vilvoittelevat viileässä vedessä.

Iltapesun ja iltapalan jälkeen oli aika painella unten maille. Isän ja äidin ensimmäinen vaelluspäivä oli sujunut hienosti.

Päivän pohdinta. 
Mitkä ovat motiivini elämässä. Boris Kurzin haave maailman korkeimpien vuorten jälkeen oli Halti. Ja miksi ei olisi. Onko tärkein asia se, että oli huipulla ennen muita. Onko tärkein asia se, että kiipesi korkeammalle kuin muut. Onko tärkeintä se, että tekee ennätyksen. Minulle pääasia on yksinkertaisesti se, että kiipeän ja nautin siitä. Mount Everest, Denali, Aconcagua, Mount Vinson, Kilimanjaro, Carstensz Pyramid, Mount Elbrus tai Halti. Matalin huippu on kai se josta nauttii vähiten.


PITSUSJÄRVELTÄ MEEKONJÄRVELLE 14.8.

Paljon pieniä  ja yksi vähän isompi.

Päivä alkoi hitaanlaisesti Pitsusjärven tuvalla. Aamuvirkut olivat jo tiessään ja meidän kolmikko puuhaili aamutoimia kaikessa rauhassa. Ryystin kolmatta kuppia aamukahvia ja pakkasin rinkkaa tuvan terassilla, kun huomasin penkin alla punaisen liukurin joka näytti kovin tutulta. Olimme jättäneet Mäenpään poikien kanssa tarpeettomaksi katsomamme liukurit Pitsusjärven tuvalle vuonna 2004 kun talsimme yhteen menoon koko matkan Haltilta Kilpisjärvelle 22 tunnissa. (Lue kyseisen liukurireissun tarina täältä.) Koska kaksi muuta liukuria oli kadonnut, jätin kolmannen odottelemaan käyttäjäänsä.

Kupil(kal)linen aamukahvia Pitsusjärvellä.

Pitsusjärven eteläpäässä pidimme päivän toisen kahvitauon, koska aikaahan meillä oli. Viereisellä kukkulalla oli poromiesten kylä. Asumuksia ja muuta rakennuksia katsellessa mietimme kuinka paljon porotaloudesta eläminen vaatiikaan.

Kahvit porokylän kohdalla.

Poronhoito ei voi olla mitenkään helppoa elämää. Jos joku väittää, että poromiehet ovat laiskoja, menköön moisen möläyttäjä itse kokeilemaan kuinka kova homma on pystyttää edes kilometri poroaitaa, saatika sitten sata kilometriä. Tai mitä on elämä tuntureilla talvisaikaan kaamoksessa kun lämömittari näyttää yli 30 astetta negatiivisen puolella. Arvostan heitä kovasti. Kunnia poromiehille ja -naisille.

Bihcosjunni.

Kuvasin rannassa kaunista Bihcosjunnia ja parhaat päivänsä nähnyttä vanhaa puuvenettä. Molemmat saivat ajatukset taas siivilleen omalla karulla kauneudellaan. Mielessäni soi upea Vesa-Matti Loirin tulkinta Leinon sanoituksesta "...virta venhettä vie, mihin päättyvi tie...kun se seisahtaa niin kuolon aika alkaa..."

Montako tarinaa tämä vanhus voisi kertoa.

Oli aika havahtua mietteistä ja jatkaa matkaa kohti putouksia. Niitä on matkalla useita, mutta pienemmät kauniit ja sirot putoukset Pitsusjärven ja Pitsuskönkään välillä jäävät vaille huomiota kulkijoiden tavoitellessa sitä suurinta ja komeinta. Ilman Pitsusköngästä moni matkamies jäisi joen rannalle ihailemaan pieniä putouksia jotka lempeällä äänellään rauhoittaisivat villeimmänkin mielen. Miksi ihminen tavoittelee aina voimakkainta ja rajuinta kokemusta vaikka todellisuudessa hellät huokailut voisivat antaa paljon enemmän. Enkä moiti ollenkaan suurta ja mahtavaa Pitsusköngästä, nautin siitäkin, mutta samalla mietin eikö pieniä kultahippuja kannata poimia jos tietää missä on iso köntti.

Monta pientä putousta Pitsusjoella.

Isä ja äiti näkivät legendaarisen könkään nyt toista kertaa. Eka kerta kopterin ikkunasta ei kuitenkaan vedä vertaa sille kokemukselle jonka voi saada vain istuessa könkään niskalla katselemassa kuinka vesimassat syöksyvät ryöppynä pystysuorien seinämien väliin. Kokemus voi olla vain vaikuttava.

Isä ja äiti Pitsuskönkään puhuttelussa..

Sanotaan, että lapsen unta ja nuotion loimua voisi katsella tunti tolkulla. Mielestäni samaan osastoon kuuluu myös kauniit ja puhuttelevat vesiputoukset. Maltoimme kuitenkin jatkaa matkaa. Lounastauolla makoilimme täydellisen tasaisella nurmella. Aurinko lämmitti niin mukavasti, että uni tuli lounaan jälkeen aivan väkisin. Pikku päikkärit kosken kohinassa eivät tee pahaa kenellekkään. Oli mukava nousta virkistyneenä keittämään päivän kolmannet kahvit.

Aivan täydelline taukopaikka putouksen lähellä.

Pitsuskönkäältä Vuobmakasjoen rantaan on laskua reilusti. Alamäkeen kulkee joutuisasti. Jopa niin joutuisasti että saattaa vahingossa jatkaa risteyksestä väärään suuntaan. Onneksi huomasin Vuobmakasjoen kohinan kuuluvan oudosta suunnasta. Olimme epähuomiossa ohittaneet risteyksen josta piti kääntyä oikealle. Kulkemamme polku johti Meekonjärven pohjoispuolelle, ja meidän oli tarkoitus päästä sillan kautta etelärannalle. Onneksi korvani olivat auki, vaikka ajatukset olivatkin jossain muualla. Siltaa pitkin ylitimme Vuobmakasjoen ja pääsimme Meekonvaaran pohjoisrinteelle mutustelemaan makeita hilloja. Siellä täällä pienillä soisilla tasanteilla kasvoi hillaa ja osa niistä oli jo kypsynyt.

Makoisia hilloja matkaeväänä.

Vähän myöhemmin polku nousee melko korkealle Vuobmakasjoen ylle. Polun "ilmavin" osuus on varmistettu kallioon pultatulla vaijerilla, josta voi ottaa tukea jos polvet alkavat notkua. Tämän lyhyen osuuden aikana tuntuu kuin olisi alpeilla patikoimassa, sillä alpeilla vaijereilla varmistettuja jyrkkiä osuuksia on melkein joka polulla.

Juuri nousemassa jyrkälle osalle.

Meekonlaakson vehreys tuli taas vastaan yhdellä rytinällä. Tundra vaihtui varoittamatta vehreään koivikkoon. "Hei Meeko, mulla oli sua jo ikävä." Harppaus on melkoinen kun ajattelee millaisessa kuumaisemassa kuljimme Haltin rinteillä eilen. Pelkkää kiveä ja soraa, ja nyt olimme vehreässä laaksossa, jossa tuoksui kymmenet, ellei jopa sadat eri kukat.

Meekonlaaksoon. Taustalla Saivaara.

Joskus olisi tosi kiva viettää Meekolla aikaa tutustuen laakson kasveihin tarkemmin. Mukaan pitäisi pakata "Suomen tunturikasvio" jonka ovat tehneet Henry Väre ja Rauni Partanen. Tapasin Raunin Kilpisjärvellä, sillä hän työskentelee Kilpisjärven biologisella tutkimusasemalla.

Meekonpahdan juurelle on kulkijoiden iloksi rakennettu pitkospuut. Vuoden 2004 reissulla menomatkalla pitkospuut olivat tulvavesien peitossa. Nyt pääsimme reipasta vauhtia pahimman louheikon yli puista kulku-uraa pitkin ja saavuimme Meekonjärven varaustuvalle.

Pitkospuut Meekonpahdan alla.

Kämpällä oli taas vanha jengi koossa; kolme Järvistä sekä Saara ja Oiva. Vakio-köörin lisäksi kämpällä oli myös kaksi miestä. Toinen Suomesta, toinen Austraaliasta. Eipä olis kengurumantereen mies paljon kauemmaksi enää voinut lähteä vaeltamaan. Hän totesi itsekin, ettei tämän pidemmälle enää kotoaan voi mennä palaamatta takaisin. Toisin sanoen, jos vielä menisi kauemmas, tulisi jo lähemmäs. Austraalia on melkolailla tarkkaan toisella puolella palloa. Ennenkuin hiki ehti kuivua, kävimme Meekonjärvessä uimassa. Saunan puuttuessa on hyvä käyttää hyödyksi kävelystä aiheutunut lämpö. Mutta ei se vesi ollutkaan niin kylmää kuin ensin olisin arvannut.

Meekonjärven varaustupa

Ilta oli todella kaunis. Illan punaiset sävyt maalasivat maiseman lämpöisellä hehkullaan. Vietin taas hyvän tovin yksinäni tuntureita ihaillen. Samalla mietin miten huomenna jatkaisimme matkaa Saivaaran kautta kotia kohti. Osa minusta oli kotona, mutta toinen osa kärsi riipivästä koti-ikävästä. 

Viimeiset valonsäteet Saivaaran huipulla.

Päivän pohdinta:

Miksi arvostamme vain isoja juttuja vaikka monesti ne pienemmät jutut ovat edellytys isompien juttujen tapahtumiselle. Muistamme lasten syntymän, muistamme ensi askeleet, muistamme rippijuhlat, muistamme valmistujaisjuhlat jne. Mutta mieleen eivät painu "perus" neuvolakäynnit, sadat kompuroinnit matonreunaan, kaikki ne illat jolloin lausuttiin iltarukous tai ne lukuisat arkipäivät jolloin opeteltiin yhteenlaskua.  Ilman lukuisia pieniä putouksia ei ole sitä yhtä isoa. Haluaisin muistaa. Miksi en muista?

SAIVAARAN KAUTTA KUONJARJOELLE 15.8.

Autiotupa ei aina ole autio tupa.

Heräsin Meekon tuvalla jo viideltä. Ylälaverilla oli kuuma ja matkakumppanit kuorsasivat äänekkäästi. Päätin pukeutua ja lähteä ulos katsomaan miltä maisema näyttää auringon noustessa. Kasvillisuutta peittävä kaste väritti maiseman hopeiseksi.

Meekonjärven tupa aamulla.

Aurinko piilotteli tuntureiden takana vielä hetken, mutta aamun kajo sai hopeisen maaston hohtamaan kauniisti. Järven rannassa jäin odottelemaan auringon nousua tuntureiden takaa. Ajatuksissani palasin taas kappaleeseen "Tuomittuna kulkemaan":

"Nousin kanssa auringon
meren rantaa kulkemaan.
Ääretöntä katselin,
jotain melkein aavistin."

Auringon odottelija.

Lopulta aurinko nousi Annjaloanjin pahdan ylle ja valonsäteet alkoivat lämmittää väsyneen vaeltajan kasvoja mukavasti. Maa höyrysi auringon kuivattaessa kastepisaroita. Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Muut matkalaiset vielä nukkuivat ja tuulikin taisi olla vielä untenmailla.

Auringonnousu Meekonjärvellä

Auringon kuvajainen heijastui järven pinnasta ja tuntui siltä, kuin uutta päivää olisi aloittamassa kilvan kaksi aurinkoa. Ja jos päivän saa aloittaa kahden auringon paisteessa, mikä voisikaan luvata sen parempaa.

Kahden auringon planeetalla.

Nyt tarvittiin kahvia. Paljon kahvia. Unet olivat jääneet lyhyeksi. Mutta nukkua voi toistekin, tämä kokemus oli vajaan unen arvoinen. Kämpällä muut alkoivat jo heräillä, ja uskaltauduin aamusumpin keittelyyn.

Aamukahvilla Meekon varaustuvalla.

Nautin aamukahvit tuvan seinustalla auringon paisteessa. Kotioloissa ei aurinkoista päivää osaa arvostaa samalla tavalla. Hyvän tovin seurailin varjojen kutistuvan tunturien juurella auringon ottaessa erävoiton yön hämäryydestä. Sama aurinko nousi Meekonjärvellä kuin suurkaupunkien hälinässäkin. Täällä se oli kaunista ja rauhoittavaa seurattavaa. Kaupungissa samaa auringonnousua tuskin edes huomaisi. Muistan raamatunlauseen "Suloinen on valo, silmät iloitsevat nähdessään auringon" (Saarn. 11:7) Jotenkin vaan erämaassa ihminen tuntuu olevan lähempänä sitä, millaiseksi hänet on tarkoitettu. Arjen hälinässä ei samanlaista yhteyttä todelliseen itseensä voi löytää.

Kämppäkaverit olivat päässeet ylös punkasta ja aamutohinat olivat täydessä vauhdissa. Pian nostettaisiin taas kantamukset selkään. Olin suunnitellut opastavani isän ja äidin Saivaaran huipulle sään salliessa. Kaikki vaikutti nyt sopivan suunnitelmiini. Isällä ja äidillä oli paikat kunnossa ja sää oli mitä mainioin. Lähtisimme siis Kuonjarjoelle Saivaaran kautta.

Matkakumppanit aamutohinoissa.

Meekolta Kuonjarjoelle matka on pääosin loivaa nousua. Nousumetrejä kertyy reilusti päivätaipaleen aikana. Maasto on kuitenkin helppokulkuista ja koukkaus Saivaaralle on mukava lisä päiväohjelmaan. Pian Meekolta lähdettyämme saavuimme Bierfejohkkan sillalle. Sillan kupeessa ihastelimme kaunista jokea ja sen putouksia.

Bierfejohkkan sillalla.

Noustuamme laaksosta jonkin matkaa polkua pitkin, lähdimme Saivaaran suuntaan omille teillemme. Jätimme rinkat pienen nyppylän laelle jotta löytäisimme ne helposti paluumatkallamme. Evastauon jälkeen suuntasimme ilman rinkkoja Saivaaran etelärinteelle josta löytyy huipulle johtava polku. Saivaaran seinämät ovat lähes joka kohdassa pystysuorat. mutta polku johdattelee askeleet idän puolen rinteelle, josta polku nousee huipulle asti kivimuuriin muodostuneen kurun pohjalla. Nousu huipulle on täysin mahdollinen polkua pitkin, vaikka kauempaa katsottuna nousu Saivaaralle näyttääkin hurjalta. Jyrkällä rinteellä meitä oli vastassa komea valkoinen poro, joka pällisteli kulkijoita kummissaan.

Kaunis otus Saivaaran itäpäädyssä.

Vielä idän puoleisessa päädyssäkin nousu vaikuttaa mahdottomalta, sillä kulkukelpoinen reitti piilottelee seinämien suojissa viimeiseen asti. Mutta kun sen löytää, on helppo päätellä mistä kohdasta Saivaaralle pääsee.

Jyrkällä osuudella. Taustalla Porojärvi.

Isä voiton puolella.

Huippu on kaunis. Polku mutkittelee loivalla pitkulaisella laella aina vain korkeammalle, kunnes se päättyy huipulla olevalle kiviröykkiölle. Huippua merkkaavan kivikasan vieressä on Kekkosen muistolaatta. Edesmennyt presidenttimme oli myös rakastunut Kilpisjärven maisemiin, ja palasi kuljeskelemaan yliperän erämaahan aina uudelleen ja uudelleen.

Isä ja äiti Kekkosen muistolaatalla.

Saivaaran huipulla on helppo hymyillä.

Saivaaralta aukeava maisema on häkellyttävän kaunis. Korkeat kiviset tunturit, pystysuorat pahdat, vehreä Meekon laakso ja kirkasvetiset joet ja järvet ympäröivät Saivaaraa. Lappiin rakastunut presidenttimme ei olisi voinut saada parempaa paikkaa muistonsa kunnioittamiselle. En edes yritä avata teille maisemia valokuvin, koska paraskin kuva olisi vain maiseman halventamista. Sen voi kokea vain itse omilla silmillä paikanpäällä. Jos olet liikkeellä Halti Highwaylla, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko käyt Saivaaralla tai olet hölmö.

Huipulla olisi voinut viettää vaikka koko päivän auringonpaisteessa. Käänsi katseensa mihin suuntaan tahansa, maisemaa jäi tuijottamaan haltioituneena monttu auki. Aatoksistaan havahtuu vasta kun hyttynen lentää avoinna ammottavaan suuhun. Pakko oli kuitenkin vastahakoisesti kavuta alas ja suunnistaa takaisin rinkoille,

Rinkat löytyivät helposti, sillä oranssi sadesuojani näkyi kumpareen laelta kilometrien päähän. Perille päästyämme oli kello jo sen verran, että oli sopiva aika kiskaista eväsleivät ja kahvit termarista. Ilma oli aurinkoinen ja tyyni. Ensimmäistä kertaa reissulla pyyhkäisimme hieman ötökkäkarkoitetta iholle, sillä mäkäräiset olivat löytäneet meidät.

-Mitä nää on nää pienet lintuset jotka puree niin saa****n lujaa?
-Ei ne oo mitään lintusia, vaan mäkäriä.
(Dille ja Jönsse elokuvassa Kummeli: Kultakuume.)

Wilma´s Nordic Summer tehosi tervan tuoksullaan mainiosti myös "lintusiin" ja saimme jatkaa evästelyä rauhassa. Voi pojat mitkä olosuhteet kahvin ryystämiselle. Tuuleton lämmin auringonpaiste mättäällä köllötellessä ja edessä avautuva Meekon maisema.

Kahvitauko parhaimmillaan.

Siinä oikoisena pötkötellessäni taisin hieman torkahtaa. Olin herännyt melko varhain ja pehmoisella mättäällä auringon paisteessa ei tarvinnut lampaita laskea. Eikä poroja. Uni tuli ja isä ikuisti torkkuvan nautiskelijan.

Päikkärit Saivaaran juurella

Päivä oli ollut pelkkää nautiskelua. Maisemien ihastelua, kahvin ryystämistä ja päiväunia auringossa. Pakko oli kuitenkin jatkaa, sillä tavoite oli päästä Kuonjarjoelle yöpymään. Kuvaus suunnitelmani mukaan kuviakin piti saada vielä vaikka kuinka paljon. Kuvaaminen alkoi jo vähän stressata.

Polulle palattuamme havitsimme reitillä olevan ruuhkaa. Avoimessa maastossa näkyi vaeltajia matkalla Haltille ja osa matkalla Kilpisjärvelle. Maasto oli helppokulkuista, vaikka monta puroa ja soista paikkaa pitikin ylittää.

Pumpulia soisen polun varrella.

Tällä purolla useat kulkijat ovat loukanneet itsensä.

Vastaantulijoita oli paljon ja osa malttoi pysähtyä hetkiseksi juttusille, Oli mukava vaihtaa muutama sana ventovieraiden ihmisten kanssa vaikka tavallaan olimme toisillemme tuttuja. Maanteillä on tapana, että rekkakuskit moikkaavat toisilleen. Samoin bussikuskit, karavaanarit ja moottoripyöräilijät tervehtivät "virkaveljiään". Tuntureilla vaeltajat tuntuvat olevan yhtä suurta perhettä. Kerran meitä oli yhdeksän ihmistä jutustelemassa polunvarressa. Sovittiin että vuoden päästä pidetään vuosikokous samalla porukalla samassa paikassa. Ans kattoo ny, sanoi turkulainen.

Vaeltajien kokoontuminen polulla.

Samana päivänä kokousta jatkettiin vielä myöhään iltaan Kuonjarjoen tuvan pihassa. Kämpällä oli ruuhka-aika, väkeä oli enemmän kuin kinkereillä.

Jutustelu jatkuu Kuonjarjoella.

Päivän pohdinta:
Tuntureilla kulkeminen on minulle todella tärkeä juttu. Samoin valokuvaaminen. Hienot maisemat ja tilanteet on mukava ikuistaa, jotta niiden äärelle pystyy palaamaan vielä uudelleen myöhemmin kotona. Joskus kuva palauttaa mieleen myös tunteet ja tunnelmat hyvin elävästi. Mutta käykö kuvatessa joskus niin, että tietynlaisen kuvan tavoittelu sotkeekin autenttisen tilanteen ja pilaa fiiliksen juuri siinä hetkessä. Kuvan pitäisi tuoda esiin, mutta se saattaakin viedä pois. Kuvan etsiminen voi estää näkemästä sen, mikä on. 



KUONJARJOELTA (SAARIJÄRVELLE) TSAHKALJÄRVELLE 16.8.

Pelastuslentoja ja vääränlaisia kuvitelmia.

Yritin nukkua kämpässä. Liian kuuma. Niinpä Vilzu-koira siirtyi aamuyöstä tuvan portaille vahdiksi. Penkillä oli mukava nukkua vilpoisessa ja raikkaassa ilmassa. Tuvan puolella oli lämmintä, kosteaa ja sukkahien aromi oli melko voimakas. Aromi tuli varmaan enimmäkseen minun omista sukistani, joten esitän tässä pahoitteluni tuvassa yöpyneille. Terassilla olisi ollut kyllä tilaa muillekkin. Isä ja äiti heräsivät ennen minua, joten makuupaikkani tallentui SD-kortille.

Kuonjarin vahtikoira.

Aamutoimet vaihtuivat taas päivätoimiksi. Mitään kiirettä meillä ei ollut, sillä seuraavalle yöpymispaikalle kävelisi vain nelisen tuntia. Ennenkuin pääsimme matkaan, eräs nuorimies palasi jo takaisin Kuonjarille. Hänenllä oli ollut suunta pohjoiseen, mutta vähän matkan päässä tuvalta hänen oli pitänyt kääntyä takaisin. Kivi oli pyörähtänyt jalan alta hänen ylittäessään puroa. Nilkka oli muljahtanut tukevista vaelluskengistä huolimatta niin pahasti, että matkanteko loppui siihen. Tuskaisesti hikikarpalot otsalla mies oli päässyt nilkuttamaan takaisin Kuonjarille.

Tuvalla sattui olemaan sairaanhoitaja joka otti nilkan hoitoonsa. Kylmä, koho ja kompressio. Valitettavasti hoitoalan ammattilaisen arvio oli, että nilkan nivelsiteet olivat revenneet. Eipä sillä koivella käveltäisi edes takaisin ihmisten ilmoille, sillä nivelsidevamma yhdistettynä painavaan rinkkaan ja Kilpisjärven kivisiin maastoihin on jokseenkin mahdoton yhtälö. Sanonta sanoo, että "sellaista sattuu ja jos usein sattuu niin siihen tottuu". Valitettavasti vammautuneisiin nivelsiteisiin ei voi tottua, ainakaan tunturissa.

Lupasimme soittaa kaverille kopterikyydin heti Kuonjarvarrin satulasta jossa puhelimella saa taas yhteyden muuhun maailmaan. Muita vaihtoehtoja ei oikein enää ollut. Sairaanhoitaja lupasi jäädä miehensä kanssa huolehtimaan potilaasta siihen asti kunnes sairaankuljetus saapuu.

Lähdimme kohti Saarijärveä. Alkumatkan polku seurailee Kuonjarjohkkan vartta. Kuonjarjohkka pitää kuitenkin ylittää ennenkuin reitti nousee Kuonjarvarrin (1065m) ja Tuolljehuhputin (1081m) väliseen satulaan. Puroa ylittäessä noudatimme erityistä varovaisuutta, sillä mielessämme oli tämän aamun nilkkavammapotilas sekä rouva joka edellisenä iltana kaatui kyljelleen samaisella purolla. Pienetkin purot on syytä ylittää huolellisesti.

Satulassa kiviaines on erilaista kuin muualla Haltin polulla. Antero Järvinen keroi Haltin tuvalla, että Saanan rinteiltä löytyy myös meressä eläneiden otusten fossiileja. Saana, Meekonvaara ja niiden välissä olevat tunturit ovat muodostuneet erilailla kuin muut tunturit. Kivimateriaali on vuosituhansia sitten työntynyt esiin laattana merenpohjasta ja Tuolljehuhputinkin rinteiltä voi löytää fossiileja. Ainakin erikoisia kivimuodostelmia löytyy reilusti jos kulkee jalkoihinsa katsellen. (Aiheesta voi lukea lisää kirjasta: Suurtuntureiden luonto. Toimittaneet Antero Järvinen ja Seppo Lahti)

Erikoista kiveä satulassa.

Ei fossiileja, mutta kaunis kuitenkin.

Saana tuli näkyville. Saanan huipulla on puhelinmasto, joten saisimme nyt yhteyden hätäkeskukseen. Käynnistin puhelimeni ja näppäilin hätänumeron. Kuultuaan tapahtuneesta ja löydettyään Kuonjarjoen kämpän koordinaatit kartalta hätäkeskuspäivystäjä lupasi ottaa asian hoitaakseen. Potilas saisi kyydin hoitoon tavalla tai toisella. "Elä huoli, kyythi tullee, kunhan kerkhiää."

Saana näkyy jo.

Kuonjarvarrin etelärinteellä tuli vastaan kaksi naista komean koiran kanssa. Kertoivat lähteneensä Saarijärveltä ja aikoivat kävellä Pitsusjärvelle yöpymään. Kauhistelin moista urakkaa ja ehdotin, että ottaisivat tavoitteekseen enintään Meekon. En toki tiedä heidän kuntoaan tai matkasuunnitelmiaan muilta osin, mutten ymmärrä miksi kenenkään pitäisi porhaltaa kauniiden paikkojen ohi "verenmaku suussa". Toivottavasti heidän matkansa oli kuitenkin nautinnollinen ja antoisa.

Yllättävän moni tekee Kilpisjärvelle lähtiessään sen virheen, että laskee vain kilometrejä ja unohtaa kokonaan maastokertoimet, puhumattakaan nautiskelusta. Usein kuulen kokemattomien ihmisten kaavailevan, kuinka he pystyvät kävelemään viisi kilometriä tunnissa. Kun päivässä on 16 tuntia tehokasta aikaa voi siis kävellä helposti Kilpisjärveltä vaikka Haltin tuvalle asti. Kävelin itse Haltilta Kilpisjärvelle yhdellä rykäisyllä vuonna 2004. Urakka kesti 22 tuntia ja kymmenen tunnin jälkeen ei kyse ollut enää kävelyn nautinnosta, vaan pelkästään sisusta ja peräänantamattomuudesta, ts. tyhmästä päästä. Monilla osin Haltin reitillä etenemisnopeus on vain 1,5 kilometriä tunnissa. Mutta kokemus opettaa. Harmillista vaan, jos oppirahat ovat liian kovia maksaa.

Pari pötköttely taukoa myöhemmin saavuimme Saarijärvelle. Taas tavattiin tuttuja. Saara ja Oiva olivat jo tuvalla. Samoin punamyyrä. Jutustelin pihalla varsinais-suomalaisen pariskunnan kanssa kun itsensä ähkyyn syönyt myyrän retale hoiperteli pihan poikki. En voinut moiselle karvapallerolle kantaa kaunaa. Oli se aika suloinen otus raahustaessaan pihapolulla. Myyrä taisi vaistota ettei sillä ollut hätää henkensä puolesta, sillä rohkeasti se lyllersi pariskunnan kauniimman puoliskon kengän kärkiä nuuskimaan. Olin tapahtumasta niin ihmeissäni, etten älynnyt edes kaivella kameraani esiin. Tehtyään tuttavuutta vaelluskengän kanssa parin sekunnin ajan, myyrä sujahti kivien väliin piiloon, ilmeisesti ruokalevolle.  Kolossaan myyrä varmaan lauleli lastenlaulua; "Jos pakko on, niin siepataan. Ei tarpeetonta milloinkaan..." Saarijärven Kasper tai Jesper tai Joonatan.

Järvisen orkesteri keitteli myös sapuskat tuvalla. Ruokalevolla makoillessa isäni ehdotti, että mitäpä jos jatkettaisiin vielä vähän matkaa ja yövyttäisiin tuvan sijaan teltoissa. Muistelin ulkomuistista karttaa vilkuilematta, että vähän matkan päässä olisi oivallinen leiriytymispaikka. Pikku patikkamatka vielä illansuussa ja telttayö koivikossa ei vaikuttanut huonolta ratkaisulta, sillä sää oli mitä parhain. Tuumasta toimeen.

Nyt kompastuin taas samaan vanhaan ansaan. Saarijärven ja Kilpisjärven väli on todella hidas kulkea. Ja suunniteltuun yöpymispaikkaan oli matkaa enemmän kuin olin ajatellut. No, kokenutkin vaeltaja voi mennä metsään ;-)

Norjan huiput siintävät kaukana.

Tapasimme illansuussa miehen joka polun varrella istuskeli kivellä karttaansa käännellen. Kohdatessa mies kyseli meiltä, missä Saarijärven tupa mahtaa olla kun sitä ei vielä näy. Oli kuulemma aika puhki alkupätkästä ja olisi mieluusti jo perillä. Voi elämän kevät. Mies oli vaeltanut vasta alkuosan "helpon" osuuden ja pahin kivikko ja mutavelli oli vasta edessä. Miekkonen oli suurinpiirtein puolimatkassa tavoitteestaan, eikä osannut paikantaa itseään kartalta. Lisäksi kaverilla oli jalassaan vain lenkkitossut. Todella väärä jalkinevalinta kokemattomalle kulkijalle näin kivisessä maastossa. Lisäksi miehen rinkassa näkyi olevan melkoisen kookas kirves. Mitä helkuttia hän ajatteli kirveellään tehdä, kun puita kasvaa vain Meekolla, eikä hänellä ole (luultavasti) sielläkään lupaa ryhtyä metsänhakkuuseen.

Päättelin kolmesta em. seikasta (kartta, jalkineet ja kirves) että mies taisi olla melkoisen kokematon vaeltaja. Miksi hän sitten oli Kilpisjärvellä. Vaellus harrastusta ei kannata aloittaa Suomen vaativimmista maastoista. Kokeneetkin kaverit ovat joutuneet suurtuntureilla pulaan olosuhteiden muututtua rajuiksi. Toivottavasti kaveri selvisi kunnialla kotiin. Jos suunnittelet ensimmäistä vaellustasi ÄLÄ lähde Haltille! Käy ensin vaikka Pallas-Hetta reitillä tai Karhunkierroksella. Veljellinen neuvo: Halti ei karkaa minnekkään. Sinne pääsee myöhemminkin kunhan on ensin kerännyt vähän kokemusta helpommilla reiteillä.

Lopulta pääsimme puurajaan ja leiriydyimme niitylle Tsahkaljärven rantaan auringon laskiessa. Päivä oli ollut pitkä ja tapahtumarikas. Saimme monta muistutusta siitä, kuinka pieni ihminen on tuntureiden varjossa.

Myöhäinen ilta Tsahkaljärvellä.

Päivän pohdinta:
Meillä on usein liiat suuret kuvitelmat itsestämme, niin yksilöinä kuin lajina. Nämä suuret kuvitelmat nousevat esiin myös arkisissa tavoissa ja sanonnoissa. Kun Edmund Percival Hillary oli käynyt Everestin huipulla 1953, oliko vuori "valloitettu", vai oliko siellä "vain joku käynyt". Kahvin suurkuluttajan mietin joskus osuuttani sademetsien tuhoon. Kaadetaan metsä jotta saadaan viljellä enemmän kahvia. Eikö se ole vain hyvä, että metsurit, viljelijät ja kahvikauppiaat saavat enemmän töitä. Ihminen valloittaa ja käyttää luontoa piittaamatta seurauksista. Homo Sapiens, viisas ihminen. Olikohan kyseisen nimen keksijä sarkastinen. Ja vaikka kuinka viisaita oltais, niin kamppailussa luontoa vastaan me jäädään aina hopealle. Ainakin aika pieniä me ollaan. Anteeksi.


TSAHKALJÄRVELTÄ KILPISJÄRVELLE 17.8.

Osa lähti kotiin, osa jäi

Viimeinen aamu tuntureilla. Telttailu oli sujunut mainiosti. Isällä ja äidillä oli ollut yöllä vähän viileä, mutta minä nukuin lämpimästi heräilemättä koko yön. Mulla olikin päällä kuiva ja lämmin Finnsvalan merinovillainen kerrasto ja päässä kuiva pipo. Aurinko paisytoi taas heti aamusta, ja yön kosteus haihtui nopeasti. Keittelimme aamukahvit ja äiti keräsi mustikoita aamupuuron lisukkeeksi.

Aamukahvit Tsahkaljärvellä.

Mustikoita aamupuuroon. Nam!

Niityllä Tsahkaljärven rannalla on niin loistava leiripaikka, että siinä olisi mieluusti viettänyt toisenkin yön. Vapaapäivät olivat kuitenkin loppumassa, ja oli pakko suunnata kulkunsa takaisin sivistyksen pariin. Jäljellä oli enää muutama kilometri Kilpisjärvelle. Kävimme vuoroin pesulla puron varressa, jotta olisimme edes vähän ihmisen näköisiä palatessamme Kilpiselle.

Aamupesulla.

Aamupesun jälkeen oli mukava kuivatella lämpöisessä auringonpaisteessa. Pakkasimme rinkat siihen malliin, että ne avattaisiin seuraavan kerran vasta kotona. Ajatus nosti haikeuden mieleeni. Kuluisi taas vuosi ennenkuin pääsisin tänne takaisin. Nyt matkaa oli jäljellä enää pari tuntia, ennenkuin palaisimme dieselin katkuiseen hyvinvointi yhteiskuntaan, jossa radiot huutaa ja turhat julkkikset selittävät lehtien palstoilla älyttömiä juttujaan. Länsimaisen kulttuurin rappio kirkastuu entisestään parin viikon erämaassa oleilun aikana.

Viimeinen rinkan pakkaus meneillään.

Kuljimme koivikon läpi helppokulkuista polkua, jossa eilen tapaamamme nuorimies oli omien sanojensa mukaan ollut lujilla. Oli kuulemma hankalaa maastoa. Soimaan itseäni kun en suostutellut miestä kääntymään takaisin. Jos Tsahkaljärven ympäristö oli hänen mielestään haastavaa maastoa, oli hänellä edessään ylipääsemättömiä vaikeuksia. En halua maalata piruja seinille, toivon vain että heppu selvisi ehjänä kotiin.

Maantien melu alkoi kuulua, ja pian näkyivät jo luontotalon liput liehumassa koivikon yllä. Olin kuitenkin iloinen, sillä olimme selviytyneet reissusta kunnialla. Isä ja äiti olivat käyneet Haltilla ja paluumatka oli ollut mitä mainioin. Olin saanut samalla kokeilla uusia kamppeitani ja olin kaikkiin varusteisiini todella tyytyväinen. Sain runsaasti kuvia kirjaani varten ja kaikilta osin reissu oli sujunut suunnitelmien mukaisesti. Palauttaessani varaustuvan avaimen luontotaloon, tuumasin siinä olevan reissun virallinen päätös.

Varusteet autoon ja biologiselle asemalle. Asemalla oli juhlapäivä ja Anteron tapaamisesta ei ollut varmuutta. Olivatkohan edes päässeet kopterikyydillä Oulan kanssa pois Haltilta. Halusin kuitenkin käydä siellä ostamassa Anteron kirjat Suurtuntureiden luonto ja Tieteen ja taiteen tunturit.  Antero ja Oula kuitenkin löytyivät ja sain omistuskirjoitukset kirjoihin.

Nyt vielä syömään. Ehkä paras osoite nälkäiselle vaeltajalle on Haltinmaa. Lounaspöydässä on tarjolla ainakin seitsemää eri sorttia hyvää ruokaa, ja kaiken kruunaa jälkiruoka-buffet jonka veroista en ole missään nähnyt. Ruoka oli todella hyvää, ja jälkkäripöydän ääressä meinasi mennä taju. Kaiken lisäksi hinta oli kohtuullinen ja palvelu ystävällistä. Suosittelen kaikille Kilpisjärven seudulla liikkuville. Söin viittä eri ruokalajia ja jälkiruuaksi neljää erilaista herkkua. Olisin syönyt enemmänkin, mutta kun vatsanahka ei antanut enää myöden. Haltinmaassa syön toistekin.

Hyvin syöneet vaeltajat ravintola Haltinmaan terassilla.

Hommat oli nyt hoidettu kaikilta osin ja auton keula kääntyi kohti etelää. Terveiset kaikille reissulla tapaamilleni ihmisille. Kiitos isälle ja äidille matkaseurasta. Kiitos tuntureille, pian nähdään taas.


Päivän pohdinta:
Mitenköhän tapaamani ihmiset suhtautuvat omaan vaeltamiseensa. Mikä on heidän motiivinsa. Toisille vaeltaminen on urheilua luonnossa, toisille taas mukavaa ajanvietettä. Jotkut haluavat nähdä hienoja paikkoja ja jotkut kaipaavat erämaan rauhaa. Onkohan kellään samanlaista poltetta kuin mulla. Varusteet pakattiin autoon, samoin vaeltajat. Sydämenikin otin mukaani, sillä se kaipasi jo kotiin. Mutta sieluni taisi jäädä taas yksin tuntureille. No, siellä sen on hyvä olla, vapaana viilettää.

Kiitos lukijoilleni...


Takaisin etusivulle.