Kilpisjärvi 2004 osa 2

5. REISSUPÄIVÄ

Aamu alkoi aurinkoisena. Näkyvyyttä piisasi ja ilmassa oli selvästi merkkejä sään muuttumisesta pidemmäksi aikaa. Aamupalan syötyämme päätimme lähteä huiputtamaan Ruvdnaoaivia (1235 m.) ja Ridnitsohkkaa (1317 m.). Tuuli oli vielä aamupäivällä navakka ja viileä mutta matkan edetessä Haltin rinteellä kohti Ruvdnaoaivia tuuli tyyntyi ja auringossa oli jopa lämmin.

Kohti uusia koitoksia

Pian oli niin lämmin että takit sai pakata reppuihin. Edelliset päivät oli paleltu enemmän tai vähemmän sumussa ja tuulessa. Nyt aurinko lämmitti tummaa kerrastopaitaa niin, että välillä oli jopa kuuma. Mutta ei sitä alettu valittamaan, vaan nautittiin lumisella rinteellä alkukesän upeista keleistä kuin vasikkat ensimmäistä päivää laitumella.

Antti ja arskat

Siinä sitten ihmeteltiin sään nopeaa muutosta äärilaidasta toiseen. Mutta niinhän se on Kilpisjärvellä, että tarkkaa sääennustetta ei kukaan voi antaa. Ja jos joku antaa niin todennäköisesti valehtelee. "Jos ei sada lunta tai räntää, niin saattaa sataa vettä tai sitten on poutaa. Lämpötila liikkuu vuorokauden mittaan siinä -35 ja +30 asteen välillä." Tuon paremmin ei voi ennustaa.

Matilla on jo hiki

Tohvelia toisen eteen ja katsomaan mitä löytyy kun poikkeaa sivuun Haltin polulta. Ja löytyihän sieltä vaikka mitä hienoa ja kaunista. Lumiset rinteet, sulamisveden muodostamat purot ja lämmin auringonpaiste saivat maiseman aivan uuden näköiseksi. Haltilla olin käynyt useita kertoja, mutta tämä maisema näytti hyvin erilaiselta.

Ujo puro

Rinteellä nähtiin kuinka puro nousi esiin lumipeitteen alta sukeltaakseen takaisin lumen alle virrattuaan parikymmentä metriä puhtaanvalkoisen lumen pinnalla. Sininen virta valkoisella hangella toi melko isänmaallisen fiiliksen kun mielessäni lauleskelin "sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden". Samat värit toistuivat Haltin ja Ruvdnaoaivin välisessä notkelmassa jossa tallustelimme jäisen lammen rantaa.

Viileähkö uimaranta

Viimeinen rutistus huipulle. Tuuli alkoi taas yltyä, sillä pohjoisenpuoleinen tuuli sopi taas huipun tuntumaan. Olimme kulkeneet etelän puoleisella rinteellä tuulen suojassa, mutta pian huipun lähestyessä viima oli taas melko kylmä. Takki niskaan ja hupun nyörit tiukalle. Niin päästiin huipulle joka Kilpisjärveltä katsottuna on etäisin tonnisista huipuista.

Antti, Vilzu ja Matti Ruvdnaoaivin huipulla 1235 metrissä

Kyseiseltä huipulta oli helpohko reitti Ridnitsohkkan huipulle. Helpohko siksi, että nousua ei ollut paljonkaan ja reitti huipulta toiselle oli loivaa nousua. Mutta kuljettava maasto oli kammottava kävellä, sillä alusta koostui pelkästään lehmän pään kokoisista kivenmurikoista jotka keikahtelivat jalkojen alla. Tänne ei olisi nappaskengillä asiaa. Tukevat vaelluskengät onneksi suojasivat nilkkoja pahimmilta muljahduksilta, ja kunnolliset kuoriasut suojasivat tuulelta. Pilvikerros muuttui sankemmaksi ja Ridnitsohkkan huipulle päästyämme oli jo huomattavan hämärää.

Ridnitsohkka 1317 m.

-

Matti nauttii maisemista

Päätimme suunnistaa huipulta Haltin kämpälle yöpymään. Rinne oli helppo laskea alaspäin, eikä alas tullessa ollut pakko kulkea koko ajan kivikossa. Rinteeltä löytyi hieno kurunpohja, jossa lumi oli pakkautunut todella kovaksi. Kantavan hangen päällä matkavauhtimme oli huima ja pian olimme jo laaksossa. Vielä muutama puronylitys ennen kämppää.

Eka tolle kivelle ja sitten tolle, eiku...

Illan aikana sumu palasi. Olimme jo kämpän suojissa kun sumu peitti taas maiseman valkoiseen huntuunsa. Edellisenä iltana ihmettelimme miksi Haltin tuvalla oli polku kämpän nurkalta ulkovessalle merkattu oransseilla aurauskepeillä. Tuskin siellä kuitenkaan tielaitos käy auraamassa baanaa talviaikaan. Pian syykin meille selvisi. Illansuussa Antti lähti käymään vessassa "hyvän sään" aikaan. Muina miehinä Antti lompsi huussiin ja hoiteli hommansa. Kun hän tuokion kuluttua hommat hoidettuaan  avasi huusin oven, oli ihmetys melkoinen kun kämppää ei näkynyt ollenkaan vaikka vessan ja tuvan välimatka on vain noin 50 metriä. Nyt oli aurauskepeistä hyötyä. Talvella lumimyräkässä voisi kävellä helposti ohi huussin tai kämpän ilman aurauskeppejä.

Kostea ulkoilusää

6. JA 7. REISSUPÄIVÄ

Muonavarannot olivat huvenneet reipasta tahtia ja oli aika lähteä kohti Kilpisjärveä. Hiukan jäi kaivelemaan, kun huiputuksia oli plakkarissa vasta kolme. No mitäpä tuosta. Ei nämä tunturit mihinkään täältä katoa ennen seuraavaa jääkautta. Ainahan meillä olisi mahdollisuus tulla takaisin kokemuksistamme viisastuneina. Haltin kämpältä lähdettiin kohti Pitsusjärven kämppää. Aurinko paistoi ja ensimmäinen ruokatauko pidettiinkin Pitsuksen kämpän terassilla. Levitimme terassille tuvasta löytämämme viltin ja tankkasimme sapuskan lisäksi myös auringon lämpöä. 

Riisiä, currykastiketta ja aurinkoa

Enää en muista kenen idea oli yrittää kävellä yhtäsoittoa Kilpisjärvelle asti. Jostakin se ajatus sai alkunsa, ja hetken sitä pohdittuamme suunnitelma B oli valmis. Koska huippuja ei saatu montaakaan kerättyä, voisimme haastaa itsemme kävelemään ennätyslukemat. Toisaalta ei siinä ollut mitään menetettävääkään koska voisimme jättää "maratoonin" kesken jos jotakuta alkaa kävely liikaa tympiä. Aamupöivällä lähdettiin Haltin kämpältä ja tavoite oli olla seuraavana aamuna Kilpisjärvellä. Älytön idea, ja juuri siksi niin mahtava. Kalpene Valentin Kononen!

Ei muuta kun kamat kasaan ja täydellä mahalla kohti etelää. Polku ja olosuhteet olivat jo tulomatkasta tuttuja joten yllätyksiä ei pitäisi tulla. Loivaan alamäkeen matka taittui joutuisasti. Reppukin oli kevyt sillä valtaosa sapuskoista oli jo syöty. Frans-Jooseppi ylitettiin ja pian oltiin jo Pitsuskönkäällä. Taas piti Antin pööpöillä putouksen reunalla.

Isoveli varmistaa ettei pikkuveli putoa.

Ennen Vuobmakas joen siltaa käytiin uimassa. Matkan varrella oli pieni mukavan näköinen lampi joka kutsui kulkijoita pulikoimaan. Ja alastomat kulkijat kutsuivat verenimijöitä ruokailemaan. Aiemmin ei ollut hyttysiä paljon näkynyt. Siitä piti huolen viileä ilma ja navakka tuuli. Mutta heti kun keli oli lämmin ja tyyni, iskivät itikat kiinni paljaisiin pakaroihin. Yksi kerralla kävimme uimassa. Uimarin kuivatellessa itseään kaksi muuta huiskivat pyyhkeillä itikoita irti nakupekan selkänahasta. Kolmen miehen uintioperaation jälkeen kaikilla olo oli raikas ja kupattu. Matka voi jatkua.

Meekon laaksossa havaitsimme vedenpinnan laskeneen merkittävästi. Meekonpahdan alla jouduimme menomatkalla hyppimään lohkareiden päällä, mutta nyt pääsi kulkemaan jo osin polulla. Vesi oli laskenut noin puolimetriä parin päivän aikana. Tavallaan se vähän harmitti, sillä lohkareilla hyppelyssä oli oma eksotiikkansa. Toisaalta meillä oli edessä vielä reilusti matkaa, joten ei haitannut vaikka Meekon tuvalle saavuttiinkin vähän ripeämmin.

Meekonpahdan kohdalla polku vielä osin veden vallassa

Ilta oli jo pitkällä kun saavuimme Meekon kämpälle. Tuvassa oli jo nukkumassa kaksi naista, äiti ja tytär, kun tulimme hiljaiseen kämppään kolinalla. Pahoittelimme aiheuttamaamme häiriötä. Naisten luvalla saimme tehdä sapuskat sisätiloissa kun selitimme, että ruuan jälkeen jatkamme matkaamme. Myöhäisen yön tunteina kävimme herättämämme rouvan kanssa hauskan keskustelun:

-Minne asti te oikein aiotte vielä tänä yönä jatkaa?

-Kilpisjärvelle.

-Nii-in mutta minne te jäätte yöksi?

-Ei minnekkään, me jatketaan Kilpisjärvelle asti.

-Ai täältä?

-Niin, tai siis Haltilta, kun sieltä me lähdettiin.

-hiljaisuus...

Kun "päivällinen" oli syöty ja kattilat kasattu jatkui matka ylös Meekonlaaksosta kohti Kuonjarjohkaa. Taivaan värit olivat uskomattoman kauniit ja käveleminen keskellä yötöntö yötä tuntui miltei satumaiselta. Aurinko oli pohjoisessa ja erikoinen valaistus maalasi Meekonjärven laakson todella kauniisti.

Meekonjärven laakso ja pohjoisen aurinko

Meekonlaakso jäi taakse ja edessä oli pitkä tasainen nousu Kuonjarjohkan kämpälle. Huomasimme yhtä aikaa kaksi riekkoa käyskentelemässä polulla edessämme. Joitakin tunteja aiemmin olimme pohtineet, miten riekko valmistetaan. Nuorilla miehillä on jatkuvasti nälkä ja pelkkä riisi curry kastikkeella jäi hieman laihaksi ilman sitä riekkoa. Sanaakaan sanomatta kaikki toimivat kuin yhteisesti sovittujen ohjeiden mukaan. Laskimme reput maahan äänettömästi ja poimimme maasta kiven käteen. Laskin kuiskaten kolmeen, ja kolmosella kaikki heittivät parhaan taitonsa mukaan kohti siipikarjaa. Heitoissa oli kyllä voimaa ja kivet lensivät ennätyksellisen kauas. Kalpene Arttu Kangas. Osumatarkkuudessa sensijaan oli puutteita ja seuraavankin riisiannoksen söisimme ilman riekkoa.

Kilometrejä oli kertynyt jo reippaasti. Ennen Kuonjarjohkaa jaloissa alkoi jo hieman tuntua rasituksen merkit. Vanha polvivammani alkoi muistutella itsestään. Päivä oli venynyt pitkäksi ja myös univaje alkoi vaikuttaa. Mutta sää oli mainio ja huumorimieltä piisasi. 

Loikkien yli aamuyön auringossa

Kuonjarjohka ohitettiin ja alkoi pitkä lasku Saarijärvelle. Saarijärven kämpällä soimme "aamupalan" ulkona sillä tuvassa vielä väki nukkui. Saana tuntui olevan jo niin lähellä vaikka olikin vielä melko kaukana. Mutainen polku Saarijärven jälkeen tuntui väsyneenä todella tympeältä.

Saavuimme lopulta puurajaan. Koivuissa oli pienet lehdet jo lähtiessämme mutta nyt tuntui siltä kuin vihreys olisi viikon aikana kadonnut jonnekkin. Syy selvisi kun pääsimme koivikkoon asti.

Minne lehdet ovat kadonneet?

MATOJA! Ihan helkkarin paljon matoja. Joka puolella matoja. Niitä oli puiden oksilla, lehdillä ja polulla. Matoja! Paikoitellen koko polku oli vihreänä madoista. Mutta pahimpia olivat lentävät madot. Siis sellaiset jotka roikkui siiman varassa ilmassa. Ne laskeutuivat puun oksilta seitin varassa kuin hämähäkit. Ensin yritin pujotella polulla niiden välistä, mutta totesin pian homman mahdottomaksi ja lapselliseksi. Ei kai aikuinen mies jotain matoja pelkää. Läpi vaan, matoviidakkoon.

Matoja kuhisi polulla

Kyseessä oli tunturimittarin toukat (katso lisää: Wikipedia - Tunturimittari) jotka söivät koivuista lehdet. Tunturimittarit savat aikaan melkoista tuhoa innostuessaan oikein toden teolla temmeltämään.

No madoista viis. Maaliin piti päästä ja vielä oli jäljellä pari kilometriä. Melkein vuorokauden mittainen kävely alkoi näkyä jo kulkijoista. Jouduin kulkemaan jo ontuen, sillä polveni oli sen verran äkämystynyt saamastaan kohtelusta. Loppumetrejä siivitti ajatus Kilpishallin herkkutiskillä loikoilevasta Berliininmunkista.

2-0. Eli kaksikymmentä tuntia kävelty...

Perillä oltiin Kilpishallin pihalla noin klo 10 eli 22 tuntiä lähdön jälkeen. Ja munkki syötiin. Ja limppariakin juotiin. Reissu oli melkoinen. Paljon taas opimme ja kokemuksesta viisastuimme. Voi sitä hajua joka meistä lähti. Ei sitä huomannut itse kun hajuun oli jo tottunut. Mutta sen jälkeen kun oli käynyt pesulla, niin huomas miltä vaatteet ja kengät haisi. Herra varjele. Kamat piti pakata tiiviisti muovipusseihin, tai muuten olis haju voinut tarttua lähtemättömästi autoonkin.

Niin, ja kun mentiin pesulle, niin housuistakin löytyi matoja. En tarkoita nyt sitä pikku "matoa" joka housuista pitääkin löytyä, vaan niitä tunturimittarin toukkia. Niitä oli kyllä joka puolella. Repustakin löytyi matoja joka taskusta minne vaan katsoin. Joku Bear Grylls olis ollut riemuissaan kun niistä olis voinut tehdä survivalistin perus apetta, eli matomuhennosta. Reissun päätteeksi Antin jalkakin näytti kyllä muhennokselta...

Jalka muhennos a´la Antti

Kahlattiin lumessa, matomuhennoksessa ja liejussa. Hypittiin kivillä ja lohkareilla. Puhuttiin höpöjä ja vakavia. Naurettiin ja kiroiltiin. Hikoiltiin ja paleltiin. Syötiin ja haaveiltiin ruuasta. Kiivettiin ja käveltiin. Ja vaikka montaakaan huippua ei tavoitettu, niin ainakin saatiin suomalainen urheilun kärkikasti kalpeaksi kateudesta moneen otteeseen.

Mutta ennen kaikkea, me oltiin ja elettiin.

Kiitos veljet....