Tsarmitunturi 2013 osa 2

3. PÄIVÄ 12.8.

Aamu oli viileä. Yölläkin osa porukasta oli herännyt kylmyyteen. Arvasihan sen, sillä leiripaikkamme oli ehkä kylmin mahdollinen. Onneksi keli oli poutainen. Aamupalan jälkeen oli suuntana seudun korkein tunturi Akalauttapää. Maailman mittakaavassa 506 metrin korkeuteen kohoava tunturin huippu on melko mitätön, mutta koska sen juurella jo oltiin piti huipulle kuitenkin kipaista maisemat katsomaan. Ennen Akalauttapäälle lähtöä piti kuitenkin ensin paikkailla yhtä hiertynyttä kantapäätä.

Arvaa onko kipeä. Vastausvaihtoehdot; Kyllä / Ei

Kun reissun aiheuttamat vammat oli saatu hoidettua, lähdimme lompsimaan tunturin rinnettä ylöspäin ilman rinkkoja. Mukaan otettiin vain takit, juomapullot, evästä, kartat ja kamerat. Ville teki makuupussin kompressiopussista oivallisen päivärepun tarvikkeiden kantamiseen.

Akalauttapään pohjoisrinteellä.

Akalauttapään huippua ei voi sanoa teräväksi. Huippu on laaja ja tasainen. Korkeimmalta kohdalta löytyi kasa lahonnutta puuta, rautalankaa ja muuta rojua. Huipulla on kenties muinoin ollut joku rakennus. Jos siellä on joskus joku asustellut niin pitkä on ollut matka kioskille keno-lappua hakemaan.

Kukkopillin puolikas löytyi.

Lähdimme laskeutumaan huipulta Pahakurun suuntaan. Tavoitteena oli nähdä Pahakuru koko komeudessaan lintuperspektiivistä tunturin rinteeltä. Matkalla löysimme erään kurun pohjalta niin mainion mustikka paikan, ettäsiellä piti viettää tovi. Makoilimme mättäällä ja nassutimme marjoja suupielet sinisinä.

Herkku apajilla.

Montako marjaa mahtuu yhteen mustikan varpuun?

Kun mahat oli täynnä meheviä mustikoita jatkoimme kohti Pahakurua. Pian tuli kyseinen kuru näkyviin ja hetken tuumailimme reittivaihtoehtoja. Rinteellä pääsisimme helppoa reittiä takaisin leiriin, kun taas kurun pohja näytti vaikeakulkuisemmalta mutta samalla mielenkiintoiselta. Uteliaisuus voitti järjen äänen, ja päätimme käydä katsastamassa kurun lähempää.

Pahakuru Akalauttapään rinteeltä katsottuna.

Laskeutuessamme kurua kohti alkoi rinteillä kaikua korpin raakkuminen. Pian korppi lenteli aivan meidän vierestä esitellen lentotaitojaan. Oli minulle ensimmäinen kerta kun näen linnun lentävän väärinpäin, siis selällään. Korppi oli kai seurannut lapin lennoston sotaharjoituksia ja esitteli nyt meille kuinka hänkin osaa lentää katollaan. Vauhdikkaasta liidosta korppi pyöräytti itsensä selälleen, liiteli hetken väärin päin ja pyörähti sitten takaisin normaaliin lentoasentoon. Melkoinen punkkari.

Kuruun asti päästiin. Maasto olikin haastava ja hetken manasin uteliaisuuttani. Toisaalta, pieni haaste ei niin haittaa jos palkintona on jotain hienoa nähtävää. No pain, no gain, ja siltappaa.

Ville samoilee Pahakurussa.

Leirissä sapuskat kattilaan ja leiri kasaan. Toiseksi yöksi ei jäädä samaan paikkaan palelemaan. Päätimme lähteä suunnistamaan Nilijärvien suuntaan. Meille oli annettu vähän vinkkiä siitä että Kalaton Nilijärvi on nimestään huolimatta antoisa kalamesta. Sinne siis.

Metsämaastossa ketään ei kiinnostanut suunnistaa kovin tarkkaan. Pääasia että suunta oli suurinpiirtein oikea. Suunnistustyylin lisäksi vauhtimmekin oli leppoisa. Tarkoitushan oli nautiskella luonnon rauhasta.

Rento meininki marssitauolla.

Kaunis lehto jossakin Nilijärven suunnalla.

Kello alkoi olla sen verran paljon että päätimme pysähtyä yöpymään seuraavan hienon leiripaikan ilmaantuessa. Kenelläkään ei ollut tarkkaa tietoa sijainnistamme, joten jatkettiin ihan fiiliksen mukaan.

Hei Eetu. Missä me ollaan?

Vielä pari suon ylitystä.

Lopulta mukava leiripaikka löytyi. Päättelimme, että olemme Kalattoman Nilijärven rannassa. Samalla paikalla oli yöpynyt moni muukin, ja virittelimme vanhaan nuotiopaikkaan valkhian. Mikäs siinä on ihmisen ollessa kun nuotion loisteella saa pukea kuivat vaatteet päälleen ja keittovesi kiehuu kattilassa. Illan aikana kokeiltiin olisiko Kalaton Nilijärvi maineensa veroionen. Totesimme sen olevan pikemminkin nimensä veroinen. Ainoa kala jota syötiin oli tonnikala.

Kyllä elämä voi olla ihanaa. Joskus.

Makailin makuualustalla nuotion loisteessa ja nautin siitä että olen. Ei paljon sen yksinkertaisempaa onnen tunnetta voi kokea. Ilta hämärtyi ja vaihtui yöksi. Ketään ei varsinaisesti kiinnostanut paljonko kello on. Oli vain niin mukava jutella ja parantaa maailmaa tummuvassa elokuun yössä nuotion lämmössä iltapalaa mutustellessa.

Laura ja Ville vuorokauden vaihteessa.

Uni alkoi painaa ja oli aika siirtyä makuupussiin. Huomenna olisi viimeinen vaelluspäivä. Ville jäi vielä vahtimaan että nuotio varmasti sammuu.

Lord of flames.

4. PÄIVÄ 13.8.

Yöllä järvestä noussut usva viilensi ilmaa taas melkoisesti. Vilpoinen tuuli kuitenkin kuivatti teltan jo aamukahvin keittelyn aikana. Enää olisi muutama kilometri matkaa jäljellä. Lyhyen päivämatkan aikana saimme ensimmäisen sadekuuron niskaamme. Vettä satoi hetken aikaa melkoisen rankasti. Ylemmän Nilijärven ja Alemman Nilijärven rantoja seuraillen saavuimme Susitalaksen mäkille. Mökillä oli asukkaita, mutta siitä huolimatta uskalsimme istahtaa ulkorakennuksen portaille vaatteiden vaihdon ajaksi. Sateessa kastuneet kamppeet reppuun ja kuivaa päälle. Vielä viimeinen puron ylitys niin olisimme hiekkamontulle johtavalla metsäautotiellä. Toivottavasti sitikka on edelleen montulla. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka joku halvatun pitkäkynsi olisi koslamme kähveltänyt.

Viimeinen puron ylitys.

Onneksi kärry oli paikoillaan. Pääsimme Ivaloon markettiin herkkuostoksille ja paikalliseen pizzeriaan päivälliselle.

Vaikea uskoa kuinka monenlaista maastoa ja maisemaa voi nähdä neljän päivän vaelluksella. Sarmitunturin maastoissa voi kokea puuttomia tuntureita, synkkiä kuusimetsiä, soita, vehreitä lehtoja, vaikeakulkuisia kuruja, jyrkkiä ja loivia tunturin rinteitä, erämaan rauhaa, puron varsia ja järven rantoja. Pitää paikkaansa, että Sarmilla voi kokea koko lapin yhdellä vaelluksella. Kun on kerran käynyt Sarmilla, haluaa sinne pian uudelleen.

Kiitos Eetu, Laura ja Ville...


Takaisin etusivulle