Haltin vaellus 2016 osa 1

VALMISTAUTUMINEN

Järjestelyjä ja aikatauluja jotta pääsisi eroon järjestelyistä ja aikatauluista.

Suunnittelu oli alkanut jo pari vuotta aikaisemmin, koska olin mielessäni pyöritellyt eri vaihtoehtoja isäni haaveen toteuttamiseksi. Isä halusi käydä Haltin huipulla. Isä ja äiti olivat jo pariin otteeseen yrittäneet tavoittaa Haltin huipun. Kerran Suomen puolelta ja kerran Norjan puolelta. Suomen puolelta Haltille on matkaa Kilpisjärveltä noin 55-70 kilometriä laskentatavasta riippuen. Kaikki ymmärtävät, että kuljettu matka kivisessä maastossa ei ole sama kuin kartalta mitattu matka puhumattakaan "linnuntiestä". Vielä kun ottaa huomioon sen, että reitti Haltille on yksi haastavammista vaellusreiteistä Suomessa, on ymmärrettävää että heidän matkansa kääntyi takaisin Kuonjarjoen (Guonjarjohkka) tuvalta. Vaikka isälläni ja äidilläni kunto onkin kohdallaan, alkaa ikä ja "kuljetut kilometrit" tuoda omat haasteensa ja usko omaan jaksamiseen ei ole enää nuoruusvuosien kaahailun tasolla. Norjan puolelta matka on lyhyempi, mutta kyseiselle osuudelle kasaantuu melko paljon noustavia metrejä korkeus suunnassa, joten iän tuoma viisaus sai heidät kääntymään takaisin silläkin kerralla.

Koska olin suunnitelmissani päätynyt ehdottamaan heille "puolikasta" vaellusta, oli helikopterikyyti osana suunnitelman toteutumista. Jos Haltin juurelle lentäisi helikopterilla jäisi Haltin huiputuksen jälkeen taivallettavaksi "vain" puolet edestakaisesta patikoinnista. Isä kiinnostui ajatuksesta ja suunnitelma sai lihaa luiden ympärille.

Kun suunnitelma ja aikataulut alkoivat hahmottua, otin yhteyttä Kilpisjärvellä toimivaan Helifliteen. Heliflite Oy lennättää kulkijoita ja kalastajia tunturiin. Varasin heiltä Kyydin Kilpisjärveltä Haltin tuvalle kahdelle henkilölle. Suunnitelma oli, että kävelisin viiden päivän etumatkan turvin Kilpisjärveltä Haltin tuvalle, ja tapaisin vanhempani sitten siellä. Yhdessä käytäisiin Haltilla ja lompsittaisiin kotiin päin viiden päivän ajan "alamäkeen".


KOTOA KILPISJÄRVELLE 6.8.

Pitkä ajomatka jotta pääsisi kävelemään.

Kun kamppeet oli saatu kasaan, suurin osa muona hankinnoista oli tehty ja rinkkani oli pakattu, oli aika lähteä pelipaikalle. Ajoimme ensin Ylläkselle vanhempieni mökille, jossa tehtiin viimehetken pakkailut ja reissusuunnitelman viilailut.

Kartat tutkiskelua Ylläksen mökillä.

Seuraavana päivänä isä ja äiti kuskasivat minut Muonioon josta jatkoin Gold Linen bussilla Kilpisjärvelle. Ehdin juuri ennen sulkemisaikaa Luontotalolle noutamaan ennakkoon varaamiani varaustuvan avaimia. Olin varannut varaustuvat, jotta teltassa yöpyminen olisi vaihtoehto, ei pakko.


KILPISJÄRVELTÄ SAARIJÄRVELLE 7.8.

Kaukana kotoa taas kotona.

Kun avaimet oli lunastettu, oli aika siirtyä lopulta maastoon älyttömän painavan rinkkani kanssa. Rinkan painoa lisäsi oleellisesti kuvauskalustoni jota raahasin mukanani. Yksi retkeni tavoite oli kuvata kuvitusta tulevaan kirjaani. Olen kasaillut kirjani aineistoa jo useamman vuoden, ja nyt minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, millaisia kuvia ottaisin Kilpisjärven takamailla. Mukana kulki painavan kamerarungon, painavien objektiivien ja painavan kamerajalustan lisäksi myös videokuvaukseen tarkoitetut vempaimet. Toivoin saavani sen verran videomateriaalia, että voisin siitä koostaa pätkän juutuupiin. (Tietoa kuvauskalustostani täältä.) Rinkkani oli siis painoltaan ennätys lukemissa siirtyessäni tihkusateessa maastoon. Painosta ja sateisesta säästä huolimatta tuntui hyvältä päästä vaeltamaan seudulle, joka on muodostunut vuosien aikana minulle niin rakkaaksi. Ja mitä kauemmas pääsin maantieltä kantautuvasta renkaiden äänistä ja jylisevistä moottoreista, sitä kevyemmäksi oloni muuttui. Kuin olisi sielu päästetty taas lentoon kohti niitä korkeuksia joihin Luoja ne alunpitäen tarkoitti minua luodessaan. Olin taas kaukana kotoa, mutta jokin minussa oli jälleen kotona.

Ilta oli jo melko pitkällä noustessani paljakalle. Matkallani Luontotalolta kohti Saarijärven kämppää tapasin vain kaksi ihmistä. Punatakkinen rouva oli vain iltapäiväkävelyllä Saanan juurella eikä ollut vaeltamassa sen kauemmas. Vaihdoimme muutaman sanan patikoinnista ja maisemista. Myöhemmin vastaan tuli yksinään kulkeva mies, joka oli päättämässä kolmeviikkoista reissuan. Hän oli yksinään kierrellyt kalavesiä ja viettänyt varmasti melkoisen monta tuntia erämaan hiljaisuudessa poluttomilla taipaleilla. Ihailtavaa. Terveisiä vaan molemmille.

Matkallani kohti Saarijärveä sade laantui ja pilvimassat jäivät vellomaan Kilpisjärven laaksoon. Pilvien näytelmä oli niin kaunista katseltavaa, että meinasin usein kaatua kävellessäni taakseni vilkuillen. Kivisellä polulla kompuroi helposti muutenkin, mutta jos jalat vievät pohjoiseen ja silmät tuijottaa samaan aikaan etelään, on kaatumisen riski huomattava. Kyseinen osuus on mielestäni kaikkein haastavin koko Halti Highway.lla. Pitkältä matkalta todella kivinen ja välillä soisen-upottavan-märän-mutaliejuinen. Lisäksi oman henkisen haasteensa tuo se, että kun Saarijärven kämppä ekan kerran tulee näkyviin, se ei sen jälkeen tunnu lähestyvän lainkaan. Polku mutkittelee todella sykkyrällä ja matkavauhti on noin 1,5-2 kilometriä tunnissa. Mutta en valita. Ilta oli kaunis ja tuntui hyvältä olla juuri siellä missä oli.

Saana. Pilvimassa velloo Kilpisjärvellä. Taivaallinen näkymä.

Saavuin Saarijärvelle ja tuvassa osa kulkijoista oli jo nukkumassa. Vähin äänin kokkailin iltapalan ja painelin nukkumaan. Koska tuvassa oli tilaa, nostin rinkan viereeni makuulaverille. Eipä olisi muiden tiellä lattialla sitten aamulla, kun aamupalan valmistus rumba alkaa.

Päivän pohdinta:
Miksi pitää mennä kauas ollakseen perillä? Miksi toisille on annettu sellainen sielu/mieli/sisin/olemus (kukin kutsukoon sitä miksi tahtoo) että vuorilla ja tuntureilla kulkeminen ovat elämän ehto. Mielessäni soiva Vesa-Matti Loirin ja Samuli Edelmanin tulkinta Juha Tapion kappaleeesta saa syvemmän merkityksen "Oon tuomittuna kulkemaan, kulman taa ja seuraavaan. Kaupunki kaunis valoissaan, on mulle varjo muusta vaan."

SAARIJÄRVELTÄ KUONJARJOELLE 8.8.

Merkkipäivä korkeuksista korkeuksissa. 

Aamulla heräsin muiden kokkaillessa jo aamupalaa. Kämppäkavereinani olivat yön ajan olleet Saara ja Oiva, pariskunta Kemistä. 

-Anteeksi nyt kun herätettiin sinut tässä kolistellessamme.

-Ei haittaa yhtään. Anteeksi että mä herätin teidät illalla kun kolistelin iltapalalla.

-Ei me olla illalla kuultu mitään. Aamulla vasta huomattiin että joku on tullut yöllä.

-Joo. Mä tulin aika myöhään kun lähtö vähän venähti. Yritin kyllä olla hiljaa.

-Ei me huomattu sun tuloas. Mutta hiiri täällä ravas laverin alla illalla. Nostettiin sen takia rinkat tuonne ylös.

-Mä kuulin sen rapistelevan myöhään yölläkin. Mulla oli rinkka tässä vieressä. Taisi jäädä hiiri nyt ilman evästä.

Tutustumisen jälkeen tehtiin sinunkaupat. Saara ja Oiva lähti polulle kohti Kuonjarjokea. Mä jäin kämppään vielä kokkailemaan aamupalaa. Sää vaikutti pysyneeen samanlaisena. Pilvinen taivas, tihkusadetta ja kohtalaisen napakka tuuli. Pääsin baanalle vasta yhdeksän aikaan. Sateen uhasta huolimatta lähdin liikkeelle vaellushousuilla. Vedenpitävät housut olisivat olleet liian kuumat, koska edessä oli melkoisen pitkä nousu Tuoljehuhputin ja Guonjarvarrin väliseen korkeaan satulaan. Tai korkea ja korkea, päivälleen tasan neljätoista vuotta aikaisemmin seisoin Mt. Elbrusin huipulla. Tämä oli siis tavallaan juhlapäivä, 8. elokuuta.  Vuonna 2002 puin aamuyöllä teltassa päälleni Sastan Storm kuoritakin. Nyt puin Saarijärven kämpällä päälleni Sastan 3Poles kuoritakin, jotta saisin hupun päähäni suojaamaan kylmältä tuulelta. Nousu lumimyrskyssä Elbrusille oli kuitenkin aika erilainen kuin nousu Tuoljehuhputin satulaan vesisateessa. Silti molemmista nautin täysillä!

Sadetta tihkutteli välillä ja välillä oli vain viileä tuuli. Vaihtelevassa kelissä asuvalintani tuntui oikealta. Vaellushousujen alla oli Finnsvalan verkkokerraston housut jotka pitivät kuivana ja lämpöisenä. Kuoritakin alla oli merinovillainen kerrastopaita ja kuoren vetoketjuja säätelemällä olo oli sopiva pitkästä noususta, painavasta rinkasta, napakasta tuulesta ja tihkusateest huolimatta. Saara ja Oiva näkyivät edelläni. Matkalla oli kohta, jossa maa vaikutti kuivalta, joten päätin oikaista lepotauolle. Se jäikin päivän viimeiseksi kuivaksi tauoksi. Pian alkoi kovempi sade jota jatkui iltaan asti.

Vaellustauko viisi minuuttia, jalat ylös ja suklaata nassuun.

Pian ohitin Kemiläiset. Tuuli oli viileä ja sade jatkui. mutten siltikään pukenut kuorihousuja, koska olo oli edelleen lämmin ja kuiva. Oletin tuulen olevan voimakkaimmillaan satulassa kuten aikaisemmilla reissuillani olin kokenut, mutta kävikin niin että tuuli tyyntyi satulaan päästyäni. Tuuli oli idästä ja Guonjarvarri suojasi länsirinteellään kulkevaa vaeltajaa. Tuuli voimistui kuitenkin heti Guonjarjohkkan laaksossa jossa piti vielä ylittää pikku joki. Joen pohjoisrantaa kävellen polku johtaa Kuonjarjoen tuvalle. Ennen kämpälle sapumista navakka vastatuuli (kävellessäni itään) alkoi kohmettaa sormia. Muuten asuvalintani oli mainio. Olin taas kiitollinen hyvistä kamppeista Sastalle ja Finnsvalalle. Onneksi on olemassa varusteita jotka pitävät vaeltajan toimintakykyisenä ja jopa onnellisena vaikka olosuhteet olisivat kehnot.

Tuvalle päästyäni virittelin tulen kamiinaan ja ripustin kastuneet kamppeet kuivumaan. Rinkasta kuivaa päälle ja ruoka kattilaan porisemaan. Syötyäni vilkuilin polulle päin. Missä Saara ja Oiva? Latasin tuvan kattilaan purosta vettä ja laitoin veden lämpenemään. Ajattelin, että seuraavat jotka saapuvat tuuliselta taipaleelta, arvostavat varmaankin kuumaa vettä josta saa teetä lämmikkeeksi ja sapuskan kokkailun saa joutuisammaksi. Kämppä oli jo lämmennyt jonkin verran Saaran ja Oivan saapuessa. Itse olin jo puuhastelemassa valokuvausprojektieni parissa.

Taivas tarjosi taas kaunista katseltavaa. Saderintaman väistyessä oli mielenkiintoista seurata pilvien tanssia taivaalla. Sinistäkin vilahti, ja pian oli aurinko voiton puolella päivän kääntyessä iltaan.

Valon kajastus.

Saderintama väistyy Kuonjarjoella.

Parin ekan päivän vaellus tuntuu aina lihaksissa. Kroppa ei ole vielä tottunut kuorman kanssa kivikossa tarpomiseen ja lihakset huutelevat että "mitä mitä mitä". Jalkojeni lihakset olivat hieman kireänä, ja tiesin vanhasta kokemuksesta, että se johtaisi pian polvivaivoihin. Pikku jumppa ei siis ole pahitteeksi, jotta lihakset saisivat hyvän venytyksen ennen lepoa. Mukanani ei ollut erikseen suolapurkkia, koska nykyiset retkimuonat eivät lisättyä suolaa kaipaa. Mutta kun ensimmäinen suonenveto iski takareiteeni, ymmärsin lisäsuolan tarpeen lääkinnällisessä mielessä. No, vetäisin suolaista metvurstia muutaman siivun tauluuni, ja olo helpottui pikaisesti. Päivällinen parantaisi varmaan vaivani.

Kramppaavan takareiden venyttelyä Kuonjarjoen tuvalla.

Aloin kokkailla päivällistä. Otteassani rinkastani Pasta Bolognese pussin, ihmettelin miksi pöydälle varisi punertavaa jauhetta pussin sisuksista. Pussissa oli reikä joka vaikutti hiiren jyrsimältä. Voi saamarin rotta. Se rapisteli Saarijärvellä yöllä laverin alla ja oli kiivennyt rinkkaani minun nukahdettuani. Vaikka rinkka oli miltei satakiloise kuorsavan ukkelin vieressä. Onpas ollut jyrsijällä pokkaa. Hetken pohdin voisinko kaikesta huolimatta syödä kyseisen pastan, mutta koska en ollut asiasta aivan varma, päätin jättää pöperön syömättä myyräkuumeen yms. tautien pelossa. En halunnut minkään sorttista ripulia vaivoikseni. Ajatus kävelystä rinkka selässä kun persuksista tulee samaan aikaan tavaraa kuin Imatran koskesta ei vaikuttanut kiehtovalta. Kostonhimoisena toivoin, että syyllinen rotta olisi ruikulla saatuaan vilzukuumeen.

Harmistumistani laannutti ulkoilu ja valokuvaaminen upeassa säässä. Sää vaihteli todella mielenkiintoisesti. Muutama tunti sitten oli vielä navakka tuuli ja vettä satoi ajoittain kohtalaisen reippaasti. Kun sitten pilviverho väistyi kerta heitolla, alkoi aurinko paistaa kauniisti maalaten maiseman taas aivan toisen näköiseksi. 

Sininen näkyy taas.

Oli todella mukava lämmitellä ilta auringon paisteessa maisemia ihaillen. Pian aurinkoisen tuokion jälkeen sankka sumupilvi vyöryi Kahperusvaarojen ylängöltä jokilaaksoa pitkin peittäen koko maiseman muutamassa minuutissa valkoiseen huntuunsa.

Aurinkoinen hetki Kuonjarjoella

Sumu vyöryy Kuonjarjoen tuvalle.

Päivän pohdinta:
Kuinka paljon jouduin sijoittamaan aikaa, rahaa sekä ennen kaikkea rakkaitteni armeliaisuutta ollakseni taas täällä. Lähtöni Elbrusille neljätoista vuotta aiemmin vaati kaikkea edellämainittua vielä paljon enemmän. Tälläkin kerralla lähtö oli raskas, koska jouduin (taas) jättämään vaimoni huolehtimaan lapsista ja arjen askareista yksin. Asetanko jonkun muun vangiksi ollakseni vapaa? Olin onnellinen saapuessani Elbrusin huipulle, mutta en voi olla onnellinen huiputusta edeltäneistä vaikeista päivistä kotona, jolloin kävin rakkaani kanssa "keskustelua" siitä, että miksi. Mitä onnellisuuteni tavoittaminen vaatii muilta ja onko se kaikki sen arvoista? Mietin tätä vieläkin. Vaakakuppi heiluu edelleen.

KUONJARJOELTA MEEKONJÄRVELLE 9.8.

Kuka näkee, kuka kokee. Kuka kokee jos näkee. Kuka kokee vaikka näkee.

Moni sanoo että polku Kuonjarjoen ja Meekonjärven välillä on tylsin pätkä Haltin vaelluksella. Olen eri mieltä. Maisema ja maasto antavat ehkä aluksi pitkällä matkalla vähemmän hämmästeltävää kuin muut osuudet, mutta on puuttomalla ylängöllä kävelemisessäkin oma hohtonsa. Joet ovat helppoja ylittää ja polku on helppokulkuisempi kuin muilla pätkillä. Ja jos sää on suotuisa, on maisema mielestäni kaunis täälläkin. Lännen puolella yli 1000 metriä korkeita tuntureita ja idän puolella maisemaa silmän kantamattomiin Poroenon yli. 

Vähän ennen Meekonjärven laaksoa alkaa todellinen aistien ilotulitus. Silmät löytävät Saivaaran, Anjaloanjin ja Meekonpahdan jyrkät rinteet, nenä tuntee Meekonjärveä ympäröivän koivikon raikaan tuoksun, korviin kantautuu Bierfejohkkan putouksen kohina ja kasvoilla tuntuu erilainen tuuli kuin korkeammalla ylängöllä. Meekonjärven laakso toivottaa kulkijan avosylin tervetulleeksi ja vaeltajan on helppo hymyillä. Tämä voi olla kokemus, joka herkillä aisteilla kulkevalle porautuu syvälle sieluun lähtemättömästi ikuiseksi muistikuvaksi. Kiitos Meeko.

Maakonjärven laakso näkyvissä. Taustalla Meekonpahdn jyrkkä seinämä.

Bierfejohkkan silta.

Kun saapuu Meekon tuvalle, ei halua jatkaa. Täällä on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että Meekon ohi porhaltaminen on miltei rikos. Kämpällä sama jengi oli taas koossa; Saara, Oiva ja Vilzu. Napsuttelin kuvia pitkin iltaa, hörpin kahvia ja nautin elämän yksinkertaisuudesta. Tuuli yltyi taas iltasella. Kämpän suojanpuoleisella seinustalla on kuitenkin mukava istuskella. Juttelin satunnaisten ohikulkijoiden kanssa jotka istuivat seurakseni tuulensuojaan. Yksi heistä oli Saksalainen nuorimies joka oli matkalla Kautokeinosta Abiskoon, ts. Kalottireitillä. Hän aikoi edelleen jatkaa matkaa eteenpäin, ties kuinka kauas. Ymmärrän hyvin pitkien (Kalottireitti on 800 km) vaellusten hohdon ja houkutuksen ja niiden suoman nautinnon. Mutta samalla pohdin, kuinka paljon enemmän minulla on mahdollisuuksia kokea, kulkiessani hitaasti lyhyitä matkoja. Varmasti pitkän matkan kulkijat näkevät lukumääräisesti enemmän hienoja paikkoja, mutta koska minulla on aikaa pysähtyä, koen ne ehkä syvemmin ja vahvemmin. Voi olla, että olen väärässä, mutta näin koin olemassaoloni nautinnollisuuden istuessani yksin kamerani ja kahvikuppini kanssa Meekon kämpän seinustalla.

Onnellinen mies mietteissään Meekonjärven tuvalla.

Päivän pohdinta:
Kuinka hitaasti pitää kulkea että ehtii; ehtii olla siinä. Kuinka hiljaa pitää olla että voi kuulla; kuulla oman sydämensä äänen? Ja minne suuntaan pitää katsoa että voi nähdä; nähdä itsensä. Ja missä kohdassa pitää kääntyä että osaa tulla takaisin; takaisin sinne missä muutkin ovat.


MEEKONJÄRVELTÄ PITSUSJÄRVELLE 10.8.

Meekonvaaralla koulutiellä on ihanan raastava ikävä.

Tänäänkin on merkkipäivä. Kuopukseni menee kouluun ensimmäisen kerran, ellei esikoulua oteta lukuun. Suuri päivä ekaluokkalaiselle, mutta myös kuolutiensä aloittavan isälle. Jos olisin kotona, rutistaisin onnen halauksen eteisessä reppu selässään seisovalle pojalleni. Voi olla että tirauttaisin myös kyyneleen katsoessani kuinka pieni poika lähtee kohti koulua, jonka pihalla saa seuraavan kuuden vuoden aikana kokea monet ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset. En kuitenkaan ollut kotona. En ollut edes puhelinverkon saavutettavissa. Siksi herätys oli kello 5.15.

Kämppäkaverini vielä nukkuivat kun kömmin ulos makuupussistani ja puin vaatteeni. En keitellyt aamupalaa sillä en halunnut heitä herättää. Niinpä hiivin ulos eväspatukat ja vesipullo mukanani, puhelin ja akkupankki rintataskussa. Aioin nousta Meekonvaaran huipulle, jotta voisin edes soittaa pojalleni ennenkuin hän lähtee kouluun. Ilman aamukahvia ei ole elämää. Ainakaan mun aivoissa. Laahustin ensimmäisen kilometrin puolittain unessa, ennekuin pesin kasvoni tunturin rinteellä kylmässä purovedessä. Kroppani ei herännyt vielä siitäkään. Jokainen askel tuntui epätodellisen raskaalta. Aurinko kuitenkin nousi ja keli vaikutti loistavalta. Tuulikin oli kääntynyt idästä länteen ja Meekonvaaran itärinteellä oli suojan puolella auringonpaiteessa lämmin, vaikka lämpömittari näytti kolmea astetta. Onneksi plussan puolelta.

Tavoitin huipun hyvissä ajoin ja käynnistin mobiilivimpaimeni. Ei löytynyt suomalaisen operaattorin verkkoa (terveisiä heille) mutta norjalainen verkko-operaattori löytyi (kiitoksia heille). Tuuli oli navakka ja lämpötila lähellä nollaa, joten hakeuduin tuulensuojaan muutaan metrin päässä olleen kiviseinämän juurelle. Verkko katosi. Mitä hittoa. Siirryin ehkä kolme metriä ja verkko hävisi. Ei auttanut muu kuin nousta takaisin tuuleen ja kohmeisin sormin näppäillä puhelintani jotta saisin yhteyden kotiin. Elzu vastasi ja sain toivottaa hänelle hyvää koulupäivää. Varmasti luokkansa ainoa lapsi joka sai aamulla onnen toivotukset Meekonvaaralta. Huipulla ei näkynyt muita soittelijoita, eikä varsinkaan meidän kylältä. Puhelun aikana alkoi sataa lunta.

Seuraavaksi soitin isälleni. Sain viimeisimmät sääennusteet, vaikka ei niillä suurta merkitystä vaeltajalle olekkaan. Vaikka säätiedotus lupaisi mitä tahansa, matka jatkuisi samaan malliin. Kaikenmoiseen keliin oli kuitenkin pitänyt varautua jo varustautumisvaiheessa. Tilasin suomenlipun jotta voisimme sitä liehutella juhlavasti Haltin huipulla. Isä lupasi etsiä jostakin lipun tuliaisiksi Haltin kämpälle.

Soitin myös Eetu-Villelle. Herätin hänet nukkumasta jostakin Kilpisjärven Luontotalon takaa. Olivat eilen saapuneet Kilpisjärvelle ja pystyttäneet telttansa pusikkoon. Saman porukan kanssa olin Sarmitunturilla 2013. Sillä erotuksella että nyt mä en ollut ko. porukassa mutta tilallani oli kaimani, eräs toinen Ville. Vieraskirjojen lukijoilla on hauskaa, kun aina on allekirjoituksina Laura, Eetu-Ville, Ville ja Ville. Eikö täällä tunturissa liiku muita kuin villejä ;-) Pikaisen ja unisen puhelun aikana selviteltiin aikataulujen ja reittien yhteneväisyyksiä ja totesimme että tod. näk. tapaamme jossakin Haltin ja Pitsusjärven välillä. Toivotin heille hyvää ja turvallista matkaa. Suljin puhelimen ja totesin sormieni olevan niin kohmeessa että ne ei kohta enää toimi. Lumisade loppui.

Kun pääsin takaisin Meekon tuvalle, olin melko väsynyt, mutta uskoin sen johtuvan vain aikaisesta startista ja kofeiinin puutteesta. Kun pääsin sisälle kämppään oli minua vastassa iloinen yllätys. Uudet ystäväni Saara ja Oiva olivat ennen lähtöään lämmittäneet kamiinan ja keittäneet minulle ison kattilallisen vettä joka pysyi lämpöisenä kamiinan päällä. Kohmeiset sormeni lämpenivät nopeasti ja kofeiinin puutteesta sykkivät aivoni saivat helpostusta murukahvin ja valmiiksi lämmitetyn veden ansiosta. 

Pian pääsin matkaan täydellä mahalla auringon paistaessa. Kuvailin juttujani Vuobmakasjoen varressa loistavissa olosuhteissa. Olin juuri kuvaamassa joen yli kahlaamiseen liittyviä juttuja alushoususillani, kun polulla kulki ohitseni kolmen ihmisen porukka. Varmaan ihmettelivät yksin kulkevaa miestä joka oli levittänyt kamaa pitkin pientareita ja kamera kolmijalalla naksuen kuvasi kaukolaukaismella itseään alushousuissa. Mitä? Oliko siinä nyt jotain ihmeellistä? Pysähtyivät tauolle, minä puin ja pakkasin ja menin jutuille. Asia aukeni heille kun kerroin kuvaavani juttuja kirjaa varten. Ahaa, jos tekee kirjaa, niin on ihan normaalia kuvata itseään alusvaatteisillaan.

Pian olin Vuobmakasjoen sillalla lounas tauolla. Syötyäni nukahdin mättäälle auringon lämmittäessä mukavasti. Havahduin hereille vasta kun jokin itikka lensi korvaani. Lämmin paiste, aikainen herätys ja juuri syöty lounas tuudittivat minut huomaamattani sikeään uneen joen rantapenkalla. Päikkärit olivat varsin mukavat, mutta nyt oli aika jatkaa matkaa. 

Kuvasin (taas) Pisusköngästä, joka aina joka reissulla on yhtä hieno ja pysäyttävä näky. Olen kulkenut sen ohi jo useita kertoja, mutta aina sitä on jäätävä ihastelemaan.  Ei mitään uutta, mutta silti vaikuttavaa.

Pitsusjoki putouksen alajuoksulla.

Bihccoskordsi eli Pitsusköngäs.

Pitsusjärven kämpälle päästyäni pesin pyykkiä. Sukkieni mehevä aromi pakotti moiseen puuhasteluun. Päivä oli ollut mainio, monessa mielessä. Olin saanut yhteyden kotiin. Olin saanut paljon kuvia kirjaani. Olin nukkunut onnellisena Vuobmakasjoen varrea. Olin nähnyt taas upean Pitsuskönkään. Olin tavannut paljon mukavia ihmisiä (mm. Meekonvaaran rinteellä tapasin Janiina Ojasen. Janiinan Haltin reissusta voitte lukea hänen omasta blogistaan "Vuorenvalloitus").

Pyykkikone Pitsusjärvellä.

Ja nyt olin Pitsusjärvellä pesemässä pyykkiä. Ikävöin lapsiani ja vaimoani. Mutta olin kuitenkin onnellinen.

Päivän pohdinta:
Sanotaan että vaelluksilla oppii arvostamaan elämän pieniä ja tärkeitä asioita. Vaelluksella lounaasta nauttii eri tavalla ja vaelluksella lyhyt puhelu omalle pojalle voi olla todella suuri ja merkittävä asia. Osaan arvostaa näitä asioita kotonakin, mutta kun se kaikki hilipati-humppa käy päälle. Sähkölasku pitää saada maksettua vaikka jääkaappi onkin täynnä, vanhempainiltaan pitää jaksaa mennä vaikka voinkin sanoa lapsilleni illalla hyvää yötä. Viekää pois tämä hilipati-humppa. Osaan ikävöidä tarpeeksi kun olen poissa, kumpa osaisin rakastaa tarpeeksi kun olen kotona.

PITSUSJÄRVELTÄ HALTIN TUVALLE 11.8.

Halpamaista välineurheilua vai halvoilla välineillä urheilua?

Nukuin pitkään. Tosi pitkään. Mulla ei ollut kiirettä. Minulla oli koko päivä aikaa kulkea täältä Haltin tuvalle ja kokemuksesta tiesin että siihen kuluisi vain neljä tuntia. Söin aamupalaa pitkän kaavan mukan samaan aikaan kun muut suunnittelivat jo lounasta. Saara ja Oiva olivat varmaan jo perillä Haltilla. Kuvasin kaikessa rauhassa omia juttujani Pitsusjärven kämpän pihassa kun eräs matkamies tuli rupattelemaan:

-Pitäsköhän sun lähteä tonne mun mukaan mun töihin.
-Miten niin.
-Mä olen mielisairanhoitaja.
-Aaa, sä varmaankin ihmettelet mun outoja juttuja täällä kuvaus hommissa.
-No vähän oudolta se näyttää kun konttaat täällä kuvaamassa jotain pusseja.
-No varmaan. Mä kuvaan mun tulevaa kirjaani varten jotain juttuja.
-Ai jaa. No sitten...

Mielenkiintoista. Jo toinen kerta kun mun touhuja pidetään outoina/mielenvikaisina, siihen asti kunnes selitän tekeväni kirjaa. Mitä tämä kertoo siitä, millainen käsitys ihmisillä on kirjailijoista. Jos maastossa möyrisi joku kasvoiltaan tunnettu kirjailija kuten esim. Tuomas "mies maakuopasta" Kyrö tai Miika "harmaa jo teininä" Nousiainen, niin ymmärrettäisiinkö heidän kohdallaan outo käytös kyselemättä. Jos Sofi "what a hair" Oksanen konttaisi Kolmen Sepän patsaalla, osoittaisiko joku hänelle mielisairaalan suuntaa. Joka tapauksessa jännää, että kirjaprojekti kuittaa poikkeavan käyttäytymisen.

Mielisairaanhoitaja esitteli kännykästään kuvaa jossa hän poseerasi kaksikiloisen raudun kanssa. Mies oli onnesta soikeana. Ilo oli niin todellista ja aitoa, että kadehtien aloin suunnitella kalastusvimpaimien hankintaa. Olisihan se mahtavaa pyydystää kunnon vonkale pussiruokien lisukkeeksi pohjoisen puhtaista vesistä.

Hän kertoi ostaneensa halvalla kalastusvehkeensä ennen lähtöä. Virvelipaketti 20 € ja viehe 10€. Joku voisi vetää tästä johtopäätöksen että halvallakin saa hyvää. Vaimoni kyseenalaistaa lähes aina varustehankintani. Olen kuullut olevani välineurheilija. Mulle kuitenkin itse "juttu" on pääasia ja varusteet vain mahdollistavat sen "jutun". "Mutta jos kolmenkympin kamoilla saa komean raudun niin eikö satasen kamat oo turhia" -kuulen sinun kysyvän. Olen edelleen sitä mieltä (vaellusvarusteiden osalta) että halvat kamat riittää vain silloin kun on satumaisen hyvä tuuri. Moni tarina olisi jäänyt vaille kertojaa jos hyviä kamoja ei olis olemassa. Eikä suoritus ole aina vain miehestä kiinni. Juha Mieto ei olis parhainakaan päivinään hiihtänyt etelänavalle Kurikan Ryhdin verkkareissa. Joskus tarvitaan vahvan miehen lisäksi myös varusteet, eikä se ole siltikään välineurheilua eikä se tee miehestä heikompaa.

Varusteita pohtiessani olin kulkenut jo puolet päivän osuudesta. Kuvauksen ja kävelyn ohessa ajattelu on aika yksinkertaista. En tarkoita että se olis helppoa, vaan että ajatus pyörii simppelien asioiden ympärillä. Loppumatkan Haltin kämpälle mietin isän ja äidin huomista sapumista. Onkohan lentokeli kelvollinen, ovatko he saaneet kaikki kamat pakattua jne.

Kämpällä mietin lisää välineurheilua. Mun takissa oli ehkä paras huppu koko maailmassa. Reipas sivutuuli ei haitannut kulkemista millään lailla. Housujeni taskut olivat mainiot. Reisitaskuissa kuskasin kartan ja kompassin lisäksi Go Pro kameraani ja pientä kolmijalkaa. Rinkkani oli loistava. Vaikka sen "tyhjäpaino" onkin huomattava sen tukevuus pelastaa tilanteen. Onnekseni olin hankkinut Savotan Jääkäri rinkan, koska sivuttain heiluvassa rimpula rinkassa ei tätä kuormaa olis pystynyt mukavasti kantamaan. Rinkkani painoi lähdössä varmaan yli 30 kiloa, mutta se tuntui silti selässä sopivalta, varmasti johtuen juurikin sen tukevuudesta. Välineurheilijan leimasta piittaamatta kerron, että näistä kamoista pidän kovasti. Ne auttavat minut ehjänä perille, turvallisesti. Pitsusjärvellä tapaamani kolme Japanin kansalaista olivat myös kiinnostuneita kamppeistani. Esittelin heille innolla Sastan 3Poles takkia ja Haikki housuja sekä Savotan kuormajuhtaa.



Haltilla kuvailin taas upeaa pilvistä taivasta. Valitettavasti en saanut kamerani dynamiikkaa toistamaan taivasta sellaisena kuin sen silmilläni näin. Kuva antaa vain viitteen, joudut kuvittelemaan loput.

Haltijärvi Haltin juurella.

Kamerani ei ollut ainoa vimpain joka mittaili Haltijärveä. Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen tutkimusaseman johtaja Antero Järvinen ja Oula Kalttopää olivat tekemässä tutkimusta järvestä. Oula souti kumiveneellä ristiin rastiin Haltijärveä, mittasi sen syvyyttä ja teki karttaa pohjan muodosta (näin maalikon sanoin). Oli todella mielenkiintoista keskustella sellaisten ihmisten kanssa jotka tuntevat seudun läpikotaisin, sekä kokemuksiensa että tieteellisten tutkimusten pohjalta. Puhumattakaan siitä aidosta rakkaudesta joka saa nämä miehet palaamaan vuosi vuoden jälkeen samoille seuduille. Kyse on varmastikin rakkaudesta tutkimukseen, mutta varmasti myös rakkaudesta Kilpisjärven luontoon. Antero kertoi että Saarijärven eväitä rosvoava jyrsijä ei ollut rotta eikä hiiri, vaan punamyyrä.

-...olisit huoletta voinut syödä pastasi. Punamyyrä ei levitä mitään tauteja.
-Onka ihan varma juttu?
-Ihan varma. Voit ensi kerralla syödä vaikka sen myyränkin...

Pakko se kai on uskoa kun biologisen aseman johtaja eläintieteen dosentti professori Antero Järvinen näin sanoo. Hän on mielestäni näissä jutuissa kuitenkin Jumalasta seuraava. Ens kerralla syön punamyyrän; kostoksi pastapussin pilppuamisesta. Se tulee ehkä kalliimmaksi kuin pussipöperö sillä punamyyrä on rauhoitettu ja sen laskennallinen arvo on 34 euroa. Sillä rahalla syö viikon pussiruokaa tai pari kertaa ravintolassa, mutta koston suloinen maku on sen arvoista. No, leikki leikkinä.

Professori Antero Järvinen kuvaamassa samoja putouksia kuin minäkin.

Kauniit pienet vesiputoukset Haltin tuvan edustalla.
Keskellä kuvaa oleva huippu on Halti.

Meitä oli kämpässä viisi. Antero Helsingistä, Vilzu pohjanmaalta, Saara ja Oiva Kemistä ja Oula Kilpisjärven oma poika. Oli mielenkiintoista seurata Anteron ja Oulan jutustelua. Kotipaikat eivät voisi olla kauempana toisistaan, mutta täällä miehet puuhasivat saman asian parissa. Vähäeleiset miehet keskustelivat keskenään kuin tuntisivat toinen toisensa täydellisesti. Meidän viisikkomme oli kokoontunut samaan paikkaan eripuolilta suomea, mutta meitä yhdisti majapaikan lisäksi ainakin se, että kaikki nautimme suur-tuntureiden luonnosta. Olimme erilaisia, olimme samanlaisia.

Oli aika painella höyhensaarille. Huomenna paikalle lentää isäni ja äitini. Jos lentokeli vain on suotuisa ja kopteri kunnossa. Halusin olla miettimättä asiaa liiemmälti, koska miettiessäni aloin samalla kasata itse itselleni sitä hilipati-humppaa josta halusin päästä eroon.

Päivän pohdinta:
Olenko heikko jos en jaksa koko aikaa kantaa arjen askareita ja murheita, vai olenko viisas osatessani laittaa ne syrjään hetkisen ajaksi? Onko viisaus vahvuutta ja onko vahvuutta myöntää heikkoutensa? Taidan olla heikko, viisas ja vahva yhtäaikaa.


LUPPOPÄIVÄ HALTIN TUVALLA 12.8.

Sokeripossuja ja vapamuurareita.

Kuinkahan Saara sai nukuttua. Heräsin yöllä melkoiseen metakkaan ja uni ei meinannut sen jälkeen tulla uudelleen. Omaa kuorsaustani en kuullut, mutta koska vaimoni väittää minulla olevan taipumusta äänekkääseen korinaan, uskon että kuuluin samaan orkesteriin muiden miesten kanssa. Haltin mieskvartetin suosituimpiin kuuluivat mm. kappaleet "Korinapolkka" ja "Mahotonta meteliä vällyjen alla".

Päivä kului kopteria odotellessa ja muiden matkalaisten kanssa turistessa. Vaellukseni oli saanut jo melko kansainvälisen tunnelman. Olinhan tavannut matkallani jo nelihenkisen porukan Liettuasta, pari yksinään vaeltavaa miestä Saksasta, porukan Norjasta, miesköörin Japanista ja nyt tapasin vielä Haltin tuvalla pariskunnan Virosta. Luulin ensin heitä suomalaisiksi, sillä Ardo puhui niin selvällä suomenkielellä, että savolaisetkin kuuntelevat moista taitoa kadehtien. Vasta kun Ardo toimitteli vaimolleen Merlille eestiksi, tajusin heidän olevan virolaisia. Kysyin selitystä loistavalle suomenkielen taidolle. Ardo sanoi katselleensa liikaa suomen televisiota lapsena. Mutta uskon että pelkkä vidiotismi ei selitä täydellistä ääntämystä ja kielioppia, tarvitaan myös ilmiömäistä kielellistä lahjakkuutta. Sattumalta tuli ilmi, että myös Ardo ja Merli olivat kiivenneet Mt. Elbrusille. Tämän selvittyä meillä piisasi jutun aihetta koko aamupäiväksi.

Lähes kaikki kämpällä yöpyneet kulkijat suuntasivat kulkunsa kohti Haltia. Minun lisäkseni kämpällä oli enää Antero, sillä Oula oli jo järvellä jatkamassa tutkimustöitä. Isän ja äidin kopterikyyti lähti aikataulun mukaan vasta klo 14.00 joten minulla oli vielä aikaa jatkaa kuvaushommia. Suuntasin puronvarteen putouksille etsimään uusia kuvakulmia.

Yksityiskohta samoilta putouksilta.

Odottelu päättyi vähän ennen kolmea kopterin laskeutuessa kämpän viereen. Kaksi tuttua naamaa ilmestyi kopterin takaa lapojen hakatessa ilmaa äänekkäästi.

-Tervetuloa Haltin perusleiriin.
-Mitä!
-Tervetuloa Haltin perusleiriin!
-Kiitos kiitos!

Kun kopteri taas nousi ja katosi horisonttiin laskeutui sama ihana hiljaisuus tuntureille. Molemmat ilmojen sankarit olivat silminnähden tyytyväisiä lentoon. Isä ja äiti olivat joitakin vuosia aiemmin kokeilleet maisemalentoa Kilpisjärven yllä vesitasokoneen kyydissä. Vesitason lentoonlähtö oli ollut melkoista höykytystä ja molempia oli moinen rytyytys jännittänyt jonkin verran. Mutta kopteri kulki tasaisesti ja lento kaikkine maisemineen oli ollut nautittava kokemus. Nyt oltiin kaikki kolme Haltin juurella ja suunnitelma isäni ja äitini haaveen toteuttamiseksi oli taas askeleen lähempänä toteutumistaan. Kämpällä oli nyt neljä Järvistä, joista kolme oli keskenään sukua.

Suomenlipun lisäksi tuliaisina oli sokerimunkkeja, suolakurkkuja ja keitettyjä kananmunia. Aika perus huttua arkipäivässä, mutta viikon erämaassa toikkaroinnin jälkeen suolakurkut ja kananmunat ruisleivän päällä maistuivat erikoisen hyvältä. Puhumattakaan pannukahvin kylkiäisenä nautituista possumunkeista. Legenda kertoo, että joku pussimuonaan kyllästynyt kulkija olisi Haltin huipulta soittanut Kilpisjärvelle ja tilannut kasan pizzaa kopterikyydillä Haltin kämpälle. Kontulassa kotiinkuljetus on normi settiä, sillä kolmen pizzan tilaajalle tarjotaan kuljetus kotiovelle ilmaiseksi. Mutta Haltille kyyti maksaa noin 700 euroa. Onneksi minä en joutunut maksamaan munkkien kuljetuksesta mitään.

Isä tiesi, että säätiedotteet olivat luvanneet parempaa säätä seuraavalle päivälle, joten päätimme köllötellä kämpällä ja tallustella kämpän läheisyydessä "aklimatisoitumassa" vielä tämän illan. Huomenna nousisimme Haltille heti aamupalan jälkeen, ja palaisimme tuvalle lounaaksi. Lounaan jälkeen alkaisi kotimatka kohti Pitsusjärveä.

Sulattelin sokerimunkkia kämpän ylälaverilla unen rajamailla, kunnes havahduin ovelta kuuluvaan ääneen; "Onks Vilzu täällä?" Hetken kesti ennenkuin tajusin jonkun kaipaavan minua. Eetu-Villen möreä ääni kutsui minut unimaailmasta takaisin todellisuuteen. 3 x Ville + Laura olivat jo ehtineet Haltille asti.  Matka oli sujunut hyvin ja Pitsusjoen kahlaus oli onnistunut turvallisesti. Oli tosi mukava tavata. Iltakin kuluisi siis rupatellessa. Nelikko oli käynyt Pitsusjärven kämpällä kysymässä Vilzua. Heti oli joku mies osannut kertoa, että Vilzu on Haltilla. Olo oli kuin julkkiksella. Olenko stara Yliperän maastoissa? Vähän kuin sirkus apina; kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään. Jos joku kysyisi Ilmajoen S-Marketin pihalla missä Vilzu mahtaa mennä, tuskin tietäisivät kenestä on kyse.

VVV kävivät kalassa Haltijärvellä joka on tunnettu huonoista kalansaaliista. Järvessä asustaa vain pieniä rautuja, eikä monikaan ole päässyt saalistaan esittelemään. Yrityksen päätteeksi Ville (saat arvata kuka heistä) pakkasi vapaansa tuvan portailla ja onnistui pudottamaan yhden vavan osista lankkujen välistä portaiden alle. Onneksi portaiden päädyt on verhoiltu irtonaisilla laattakivillä, joten pienen purku operaation jälkeen portaiden alle sukeltanut kalamies sai vapansa takaisin. Kivien latominen kauniiksi muuriksi on taitoa vaativa laji. On se Ville vaan melkoinen muurari, vai pitäisiko sanoa tilanteeseen johtaneiden tapahtumien johdosta "vapamuurari". Moniko voi sanoa tehneensä kivimuuria luonnonkivistä Halti kämpällä. No alkuperäisen rakentajan lisäksi ainakin yksi.

Portaiden alla röökin natsoja, nenäliinoja, vapa ja puolet muurarista.

Päivän pohdinta.
Vaikka vaelluksella saman katon alle kokoontuisi erilaisia ihmisiä, erilaisista taustoista, eri maista ja eri lähtökohdista, tuvassa vallitsee rauha. Jos sama porukka istuisi Esplanadilla kahvilassa, keskusteluyhteyttä tuskin syntyisi. Mitäpä jos Haltin kämpälle tuotaisiinkin Barack Hussein Obama, Vladimir Vladimirovits Putin, Basar al-Assad ja Abdul-Ilah al-Bashir. Saataisiinko Syyriaan rauha johtajien pehmetessä Haltin helmoissa. Tarttuisiko sotivien osapuolten johtajiin rauhallisempi ja sopuisampi mieli Ridnitsohkkan rinteiden rauhan tyyssijassa. Vinkkinä vaan sulle, Ban Ki-Moon. Pistä korvan taakse. Mä tarjoan pizzat ja munkkikahvit.



Jatka tästä lukemaan Haltin vaellus 2016 osa 2

Takaisin etusivulle